IV

O, minun vaimoni Catharina Wycken, syvälle sydänveriini sinä mahdoit mennä, koska en sinusta irti pääse, vaikka eläisin vanhaksi kuin rautakivet elikkä kuten Methusalah, jonka ikä oli yhdeksänsataa ja yhdeksänseitsemättäkymmentä ajastaikaa. Ja kipiät sekä kirveleväiset olivat ne haavat, jotka sinä minuun löit, koska kolmenkymmenen ajastajan päästä ne vielä niinkuin vanhat sota-arvet pahojen ilmojen edellä kirvelevät.

Sillä vaikka minä itse päivien mennen Reigissä rauhani löysin, ja tämä erämaan elämä oli lohdutusta loukatulle mielelleni, niin ei näin minun vaimoni Catharina.

Vaan se hengellinen muutos, joka oli äkisti julkitullut hänessä, senperästä kun minä olin istunut pyövelin vankina Bodeljessa, ja lapset pantu ruttohautaan, kesti ja kehkesi yhä Reigissä. Ei niin, että hän olisi kitunut elikkä ruumiin raihnautta potenut elikkä muuten kalpistunut. Ei, sillä meren tuuli poltti hänen poskensa terveenvereviksi, ja hänen muotonsa ja vartensa, jotka tähän saakka olivat olleet paremmin laihat niinkuin koskemattoman neitseen elikkä lapsettoman vaimon, paisuivat ja vetristyivät, niinkuin nuoren naisen tulee, ja hän oli kauniimpi entistänsä.

Mutta vaikka hän nyt vasta näin kauneutensa kukoistuksen saavutti ja ruumiillisesti varttui, niin ei hänen sielunsa ollut entisellänsä. Hänen silmissänsä, jotka tähän saakka olivat olleet niinkuin untanäkeväiset kesken kirkasta päivää, oli toinen ja polttavampi palo kuin ennen, ja vaikka hän yhä edellensä oli sanoistansa saita, niin oli niinkuin hän vaiteliaisuutensa varjosta olisi korvan kuulematta kysymistänsä kysynyt ja hämmästellyt. Niin hän oli kuin lyhty, jossa jokainen taitaa nähdä kynttiläisen tulen lasin läpitse.

Jos Herra armossansa olisi siunannut uudellensa hänen kohtunsa hedelmän, niin olisi monikin asia autettu ollut, ja kaikki nämä mitämaks tulematta jääneet, ja myös tämä tarina tosin kirjoittamatta pysynyt. Mutta Herra sulki umpeen hänen uumiensa tiet, niin ettei hänellä enää lapsia ollut. Eikä vaimoni Catharina myöskään, niinkuin muut huoneen emännät, etsinyt mielensä tyydytystä kotiaskareissa, senkaltaisissa kuin vaimonpuolet tavallisesti aikaansa viettävät. Hän ei ollut luonnostansa puuhakas eikä käsistänsä virkku, vaan teki usein kaikki takaperoisesti, niin että palkollisetkin sen äkkäsivät, eikä Reigin pappilassa koskaan ollut oikiata järjestystä, ei pyykinpesussa, ei kaljanpanossa eikä suurissa syysteurastuksissa.

Niin minun vaimoni Catharina rupesi ruokkimaan sielussansa ikävätä, joka on kaiken synnin alku ja juuri, vaikka se ei olisi aluksi sinapin siementä isompi. Mitä ikänä hän silmin näki elikkä korvin kuuli, oli vain niinkuin lisää särvintä kaipaukselle hänen rinnassansa, ja hän ruokki sitä hartaasti niinkuin elättikäärmettä kynnyksen alla. Mutta se isosi lakkaamatta eikä saanut kylläksensä.

Näin oli sielun vihollisella Saatanalla, joka himoitsee meitä niinkuin nisua seuloaksensa, ja hänen trengeillänsä, joitten luku on yhteensä yli seitsemän miljoonata, kepiätä aloittaa työnsä tässä nuoressa sydämessä, joka oli suojatoin ja noituudelle ynnä villitykselle altis.

Niin tämä minun ihanainen vaimoni Catharina, josko hän sitten rukillansa kehräsi elikkä myös kampeloita rihmaan kuivamaan pujoitteli, kaiken aikaa ajatteli omaa onnettomuuttansa ja napisi Herran tahtoa vastaan, joka oli tuonut meidät Reigiin.

Ja tämän kaiken minä tiesin sangen hyvin, vaikka hän sitä minulle ei julkisanonut.

Niin minä kerrankin näin hänen menevän syksyllä yrttitarhaan ja korjaavan vyöliinaansa tuulen puhdistamia omenoita ja nakertelevan kovaa omenanraakilaa tovin aikaa, niinkuin sen happamuutta suussansa hyväillen, ja sitten viskaavan sen kostiaan ruohoon. Ja senjälkeen hän vei vyöliinassansa loput omenoista sioille ja katseli aidan takana, kuinka he söivät, tonkien ja työntäen omenoita ympyrkäisellä ja ruusunkarvaisella kärsällänsä. Mutta sen tehtyänsä vaimoni Catharina pillahti itkuun ja kätki kasvonsa multaiseen vyöliinaansa.

Niin minä hänelle näin sanoin, nuhdellen:

»Catharina, mitäs itket, eikös ole olosi hyvä?»

Niin hän vastasi, ja se oli ensimmäinen kerta, että hän näistä puhui:

»Minä kauhistun tätä yksinäistä elämätä ja koko Reigin rantaa, ja se maistuu suussani kuin omenan raakila, jonka ruohoon syljin.»

Niin minä sanoin:

»Vaimo, vaimo, varjelekin sielus noituudelta, sillä sinusta puhuu kiittämättömyyden henki. Etkös ole vaatetettu, eikö ole sinulla ruoka ja särvin, koskas isoot? Enkös minä sinua rakasta ja kunniassa pidä? Eikös ole sinulla Jumalan Sana?»

Tähän ei hän enää mitään vastannut.

Vaan eikös olekin niin, että kaunis muoto vaatii myös kauniita vaatteita, mutta kauniit vaatteet taas heidän katselijoitansa? Niin Catharina Wyckenin paikka olisi tosin ollut Tukholmissa, koristamassa Armollisen Drotninkimme Maria Eleonoran hovia, eikä Reigin maanpaossa, kussa häntä katselivat vain kalalokit.

Mutta toisen kerran yhtenä talvipäivänä minä saavuin kirkon törmän alta, kädessäni kahta haukikalaa kantaen, jotka olivat jäätyneet Reigin matalaan lahteen, ja minä ne sieltä paljain käsin jään alta pyydystänyt.

Niin koska minä kalat pirtin pöydälle panin, ei saanut vaimoni Catharina niistä silmiänsä irti, vaan tuijotteli lakkaamatta.

Niin minä vihdoin kysyin:

»Mikäs mieltäsi kaivaa, vaimo?»

Niin hän vastasi:

»Enköstä ole minäkin niinkuin nuo hauet, jotka henkensä uhalla jään alla uiskentelevat, kunnekka jäätyvät kiinni? Minun lapseni ovat kuolleet, ja minun uumeneni tyhjät, ja Reigi tukahduttaa minut, niinkuin jäätyvä vesi kalat.»

Niin minä tähän sanoin:

»Catharina, sinun sielusi on sairas. Mutta kavahda Saatanata, sillä hänellä on monta trenkiä.»

Niin hän vain vastasi:

»Oletkos kuullut vedenkarjasta, joka öisin Näckmansgrundista nousee ja syö saraheinää aamunkoittoon asti. Niin rantataloihin kuuluu jääneen siitä jokunen harmaa hieho. Mutta veteen takaisin on heidän pyrkimyksensä, ja näin on minunkin, että minä sinne pyrin, kussa ei minua ole.»

Tähän minä vastasin aivan ankarasti:

»Taistelenko minä turhaan täällä Reigissä vasten taikuutta ja Belialia sekä Behemotia, kun vaimonikin haastelee pakanain ja taikauskoisten suulla?»

Mutta minun sydäntäni raskautti murhe, sillä rakkauteni tähän vaimoon oli sangen väkevä.

Niin minä itsekseni päätin, että koska seuraavalla kerralla siunaisin meren, minä myöskin samalla siunaisin hänet ja rukoilisin salassa hänen puolestansa. Ja tämä päätös huojensi sydäntäni.

Jürinpäivän tienoilla minä läksin rannalle Reigin satamaan, niinkuin tapa oli, koska kalamiehet hankkivat lähteäksensä suurelle silakka-apajalle Pärnun alle ja Tauksin matalikolle Muhun saaren ja Haapsalun välillä. Mutta tämän he tekevät joka kevät, vanhan tapansa jälkeen.

Rahvasta saapui Lillbystä, Leigrestä kuin myös Rootsikylästä, lähtijöitä ja saattajoita. Meri oli väriltänsä niinkuin miekanterä ja täynnänsä viriä niinkuin särjensuomusta, ja ilmassa tuoreen tervan tuoksu.

Niin myös minun vaimoni Catharina oli mukana, minun erikoisesta pyynnöstäni, ja hänen harteillensa oli heitetty isokukkainen ja ruohonpäinen huivi.

Kalavenheitä oli kahdeksan luvultansa, kussakin tilaa kuudelle miehelle ynnä kokille. Mutta talvipuhteina kudotut uudet silakkaverkot ynnä suolasäkit kuin myös tynnyrit olivat kaikki paikoillansa venheitten pohjalla.

Koska kaikki kokoontuneet olivat, niin minä nousin rantakivelle ja siunasin lähtijöitä (sillä näin on tehty jo Paavin ajoista asti), ja rahvas oli rannalla polvillansa. Minä siunasin heidän menonsa sekä paluunsa, ettei heitä ehättäisi merellä myrskyt eikä myöskään usvat eikä muut merihädät. Ja minä vielä vakavasti varoitin, etteivät he kaatelisi viinojansa ja olviansa näkeille ja vedenemolle, niinkuin he väkisinkin pyrkivät tekemään.

Senjälkeen minä siunasin meren ja kaikki hänen syvyytensä ja kutuhautansa, mutta myöskin matalikot ja luotojen liepeet. Vielä lisäksi minä siunasin silakat ja kampelat, ankeriaiset sekä siikakalat, että he lisääntyisivät ja täyttäisivät meren ja verkkoihin tarttuisivat ja näin Luojan tarkoitusta täyttäisivät, niin että reigiläisten kalansaalis äveriäs ja ylenpalttinen olisi.

Niin tätä tehdessäni minä katsahdin vaimoni Catharinan puoleen, koska hän muun rahvaan mukana rannalla polvistui. Minun sydäntäni pisti kuin makiasta ja kirpiästä kivusta, eikä hän ollut kauvaan aikaan niin ihanana minulle näkynyt, sillä hänen poskiensa sileys oli imenyt hienoista ruskoitusta ahavasta ja auringosta, mutta hänen povensa ruohonpäisen huivin varjosta paistoi valkiana kuin valjennut merilevä rannalla.

Ja minä ajattelin äkisti, mieleni kirkkaudessa:

»Kuka tietää? Herra siunasi Saarankin, joka oli jo ijällinen, ja hän synnytti miehellensä Abrahamille pojan Isakin, josta oli tuleva paljon rahvasta ja kuninkaita, ja vielä siunattu Siemenkin. Vaan Catharina, minun vaimoni, on vielä nuori ja kukoistuksensa kukkulalla.»

Niin minä rukoilin palavasti hänen puolestansa ja siunasin hänet, niinkuin olin siunannut äsken meren ja hänen asukkaansa, ja myös hiljaa lausuin: »Jesus, Nazarenus, Rex Judaeorum», mitkä sanat ovat osoittaneet heitänsä erinomattain voimallisiksi varjelemaan sekä karjaa että ihmisiä.

Ja koska me yhdessä kotia menimme, niin meri tuoksui, ja me näimme purjeitten kokoavan heitänsä täyteen tuulta ja katoavan Tahkunaan päin, ja lokkeja ja variksia istuskeli pelloilla, ja ojat olivat tulvillansa lumivettä, sillä kevät oli läsnä.

Mutta niinkuin hurskaan Jobin kirjassa luetaan:

»Vaan ihminen syntyy onnettomuuteen, niinkuin kuumain hiilten kipunat sinkoilevat ylöskäsin.»

Niin olin myös tosin minä syntynyt onnettomuuteen, ja Catharina Wycken ynnä minun kanssani, ja Skorpioni on minun horoskooppiani hallinnut eivätkä Leijona elikkä Kaksoiset.