XXI

Näitten tapausten jälkeen, kuin tässä kirjoittanut olen mitään lisäämättä ja mitään salaamatta, on minun elämätäni jatkunut vielä alun neljänäkymmentä ajastaikaa, lähellen sitä rajaa, jonka Jumala ihmiselle hänen ikänsä määräksi asettanut on. Enkä ole minä koko tämän ajan kuluessa kertaakaan käynyt Tallinnassa, saati sitten Turussa elikkä Tukholmissa, enkä edes etäämmällä Hiidenmaalla, paitsi omaa pitäjätäni. Vaan niinkuin peto olen minä piileskellyt pesässäni, niinkuin haavoitettu uroshirvi korven kohdussa, ja ihmisen hengen huoku on minulle ollut inha.

Ja Svean valtakunnassa ovat kruunut putoilleet ja valtikat vaihtuneet tämän ajan kuluessa, ja Gustavus Adolphusta on seurannut hänen korkiasti oppinut tyttärensä Drotninki Christina, jonka tosin Paavi sai puoleensa vietellyksi. Niin hänen jälkeensä on astunut valtaistuimelle hänen lihallinen orpanansa Carolus X Gustavus, Pfalzin huoneesta, joka kuitenkin hallitsi vain kuusi ajastaikaa, ja häntä taas seurannut meidän Kaikkein Armollisin Kuninkaamme, Hänen Majesteettinsa Carolus XI, joka tosin vielä on lapsukainen.

Mutta vaikka näin valtakuntien päämiehet ovat vaihtuneet, niin on Reigin pappina kaiken aikaa ollut hän, joka tähän hanhensulallansa puustaveilla kirjoittaa nimeksensä Paavali Lempelius elikkä myös Lempelensis.

Sillä minä en ole tästä enää minnekään pyrkinyt elikkä toisia virkoja ja pitäjiä kokotellut, vaan olen tähän paikoilleni vanhentunut ja ijälliseksi tullut, niinkuin kerran istutettu puu juurtensa sijalle jää ja vuosirenkaita kasvaa.

Eikä kenenkään sanoman pidä, että minä mukamas laiminlyönyt olisin, mitä minun virkaani tulee, vaan olen minä sen uskollisesti täyttänyt.

Mutta tämä on totuus, ettei minulla enää iloa työstäni eikä muustakaan ollut.

Ensimmäisinä aikoina, koska haavani vielä oli veres, minä ehdoin tahdoin etsein kuolemata, unhoittaen tykkänänsä, että minun elämäni lanka on Korkeimman käskystä kehrätty ja mitattu jo äitini kohdusta saakka. Näin minä synnin sokaisemana etsein kuolemata meuruavissa myrskyissä ja heikoissa jäissä ja uskalsin niihin henkeni kuten houkkio ja yltiöpää. Minä haudoin mielessäni tuumaa mennä Ruotsin voittoisain lippujen alle, koska he Lech-joen varsilla liehuivat, ja siellä taistelun tuoksinassa kenenkään huomaamatta kadota. Mutta kun Kaikkein Armollisin Kuninkaamme Gustavus Adolphus kärsi sankarikuolemansa Lützenin tantereella, luovuin minä tästä aivoituksesta. En minä myöskään peljännyt oppia ruttoisia elikkä pitaalisia ja heille viimeistä lohdutusta viedä, vaan minä hain heidät heidän kurjilta vuoteiltansa, koska he kaikkein hylkääminä viruivat, ja rupesin heidän haavoihinsa, niin että minutkin taudilta tartutettaisiin. Kuolemantarve oli minussa väkevä ja kaikkivaltias kuin on unentarve. Mutta vaikka minä näin alati itseni vaaroille alttiiksi annoin, pysyin minä kuitenkin yhtä vahingoittumattomana kuin profeetta Daniel jalopeurain luolassa elikkä kolme miestä, Sadrach, Mesech ja Abednego, pätsissä. Sillä vaikka minun henkeni oli elämästä kyllänsä saanut, niin kuolema kuitenkin pakeni minua, että minun hetkeni ja tiimani ei ollut vielä läsnä.

Ja joka kerta, kun minä kuulin kuoleman kohdanneen jotakuta, kuin minullekin nimeltä tunnettu oli, eritoten jos hän sattui olemaan vähä lapsukainen elikkä nuoruuden ijässä, niin minä Herraa herjasin ja sanoin:

»Miksis et leikkaa tunkeutunutta viljaa, joka jo kumartuen sirppiä huokaa, vaan viheriään kätes kosketat?»

Niin olen minä myös aikojen mennen vastaanottanut sekä Herra Superintendentti Nicholaus Gazan ynnä myös Tallinnan Tuomiokoulun Herra Rector'in Tohtori Heinricius Bartholinin kuolinsanoman.

Ja tätä viimeistä vaivattiin sangen ankarasti ennen hänen lopullista lähtöänsä, sillä Herra lähetti hänelle saman taudin, minkä kerran Herodekselle, ja hänen ruumiinsa oli täynnä haavoja ja paisumia, ja madot söivät hänet, jo ennen kuin hän multaan pantiin.

Vaan ei mikään koston makeus sieluani virvoittanut, koska tästä kuulin, vaikka minä hyvin muistin, mitä tämä mies oli minulle tehnyt aikoinansa, koska hänellä vielä mahti käsissänsä oli. Sillä minun sieluni oli paljosta vaivasta turraksi tullut ja kaiken turhuuden tuntoa täynnä, niinkuin Salomon Saarnaajan, ja minä vain itsekseni ajattelin:

»Toisille, toisillepa sinunkin, Heinricius Bartholini, täytyi virkas ja mahtis jättää, koskas täältä erkanit, vaikka sen kerran niin kalliiksi katsoit, ettäs sen takia yhden miehen kunnian ja maallisen menestyksen tomuun tallasit! Mitäs olet nyt saanut? Et yhtään mitään!»

Ja minä kadehdin häntä, en tosin hänen kunniansa enkä virkansa vuoksi, vaan koska hän oli päässyt pois elämisen vaivasta.

Mutta kaikella tällä napinalla minä koettelin Jumalan pitkämielisyyttä, ja Hän näki hyväksi ojentaa minua, sillä Hän ei ollut minua unhoittanut Reigin erämaassakaan.

Niin sitten tapahtui, että minä kerran muutamana helmikuisena päivänä — ja tästäkin tapahtumasta on jo toista kymmentä ajastaikaa — läksin jäälle hylkeitä pyydystämään. Ja vaikka minua oli vakavasti varoitettu, niin läksin tälläkin kertaa ypösen yksin, vain koira mukanani, niinkuin tapani oli jo ollut pitemmän aikaa, että ihmisiä vieroin ja heidän seuraansa karsaasti katsoin.

Mutta juuri koska minä olin heittämässä iskukeihääni emähylkeen niskaan, kun se avannosta esille syöksähti, niin tapahtui Jumalan tahdosta, että köysi takertui.

Minä silloin nopiasti yritin hypätä hylkeen selän taakse, mutta katso! se oli jo liian myöhäistä. Mylvien kuin ärsytetty, äksyniska sonni ja juosten lyhyillä takakäpälillänsä hylje hyökkäsi koko painollansa minua kohden.

Niin minä kaaduin seljälleni jäälle, ja hylje, purstosta turpaan seitsemättä jalkaa, pitkä kuin aikamies, minun päälleni.

Mutta peto repi ja kiskoi minun lammasnahkaturkkiani hurtanhampaillansa ja kynsin, jotka olivat teräväiset ja käyrät kuin havukkalinnun, ja halkaisi puolet helmasta.

Silloin minä Reigin pappi, Paavali Lempelius, luulin jo viimeisen tuntini tulleen.

Ja vaikka minun ruumiini oli sangen pahasti ruhdottu, oli minun ajatukseni selvä, ja minä hyvin tiesin, että jos minä hiventäkään hievahtaisin, niin olisin kuoleman oma.

Ja vaikka minä olin kuolemata vuosikausia toivotellut ja huutanut Herraa vapahtamaan minut elämisen vaivasta, niin minä nyt kuitenkin sen läsnäoloa kauhistuin enkä ollut valmis astumaan ijankaikkisuuteen.

Minä makasin juuri hiljaa, jäsenet kankeina hylkeen alla, eikä minun henkeni kulkiessansa kurkun solmua koskettanut.

Eikä mistään ollut apua tulossa, sillä minä olin parin peninkuorman päässä lähimmästä rannasta, ja ajojää oli aukia ja autio, ja minä kuulin vain kaukaa oman koirani uikuttavan ulinan.

Niin minun karvareuhkani oli kaatuessa kirvonnut päästäni jäälle, ja tuuli pääsi löyhyttämään hiuksiani.

Silloin peto raivoissansa kävi niihin käsiksi, kiskoen niitä kynsin ja hampain, minun harmaita haiveniani, harmentuneita sielun hädässä ja vaivassa.

Mutta en minä tällä erää ruumiin kipua tuta ennättänyt.

Koska minä siis ajojään autiudessa makasin, päälläni hylje, ja kasvoillani sen hengen löyhkä ja vaahtopärske, kuoleman varmuus silmäini edessä, niin minun elämäni ikäänkuin näytettiin minulle niinkuin peilistä tapauksessa.

Sillä niinkuin minä nyt makasin jäällä hylkeen alla, niin minä myös olin maannut vihani ja katkeruuteni kiivauden alla monta ajastaikaa.

Ja minä muistelin minun horoskooppiani ja minun synkiätä kohtalontähteäni, kuin on Saturnus, joka oli vienyt minut yksinäisyyteen ja autiuteen, että minä itseäni tutkiskelisin, ynnä Skorpionia, jonka merkeissä minun elämäni oli kulunut, ja Aurinkoa, joka minun syntymähetkelläni oli Kuoleman huoneessa asustanut.

Ja näin minä ajattelin ja itselleni sanelin:

»Veristä vääryyttä on sinullen tehty, Paavali Lempelius, nimitetty myös Lempelensis! Karsittu olet sinä niinkuin kulohonka, viheriäiset oksasi ovat karrelle palaneet, eivätkä istu enää oksillasi ilmain linnut. Miksistä siis et ole altis kuolemalle, koskas hänet kohtaat, kaivattusi?»

Mutta ei yhtäkään ääntä kuulunut minun kähiästä kurkustani, kun siinä hiljaisessa kuoleman sylinannossa lepäsin, merenpedon kanssa lähekkäin. Kitalakeani vain alkoi oudosti kuivata, ja jäseneni kontistuivat niinkuin kuoleman edellä.

Ja niin minun ajatukseni hetkiseksi hämärrytettiin niinkuin hienolla harsolla.

Mutta kun minä taas tajuihini tulin, niin pelastuskin äkisti näytettiin minulle.

Minä rupesin hitaasti peukaloni avulla hivuttamaan kinnasta toisesta kädestäni, kunnes sain sen irti, ja viimeisin voimin sen kauvas jäälle kimmahutin. Ja oli kuin joku olisi korvaani kuiskaissut, että minun näin piti tekemän.

Vaan samassa tuokiossapa hylje, nähdessänsä jäällä kieriskelevän kintaan, vyöryi päältäni kuin vuorenmöhkäle elikkä kiviharkko ja syöksyi mukamas uutta saalistaan kohden.

Mutta se oli hänen viimeinen rynnistyksensä, sillä minä olin heti pystyssä ja heitin keihääni takaapäin hänen niskaansa ja lopetin hänet tuuran iskulla.

Minä mittasin sen hylkeen, ja se oli kuusi jalkaa ja kaksi vaaksaa pitkä. Mutta en minä häntä nylkenyt, sillä ruumiini oli ylön ruhdottu, vaan lihoinensa, ihroinensa minä hänet jäänreunalle jätin, avoveden viedä.

Mutta koska minä tulin kotia tältä hylkeenpyynniltä, joka oli oleva myös viimeiseni Herramme tahdon jälkeen, niin minä tulin niinkuin mies, joka tulee kuoleman kidasta, runnelluin jäsenin ja uudestisyntynein sydämin.

Sillä Herra oli avannut minun silmäni tajuamaan, että kuolemanhetki on tutkimaton, ja että itsekunkin on varrottava, kunnes hänen kahleensa kirvoitetaan.

Niin minä tajusin, etten minä vielä ollutkaan kuolemaan kypsä, vaikka niin oli uskoni ollut, vaan että Jumala oli säästänyt minua, että minä oikiaksi leikkuuajaksi tuuleentuisin.

Ja minä kauhistuin hengessäni, kun minä ajattelin, että minut mitämaks olisi kutsuttu pois ajallisesta elämästä äkillisellä kuolemalla, koska sydämeni vielä oli vihasta ylitsevuotavainen.

Vaan minä myös tajusin, että tämä armon aika oli annettu minulle, että minä sydämeni kuntoon saattaisin, Herran Hengen sisälle käydä.

Niin minä rupesin sydämestäni vihaa pois juurittamaan, niinkuin vanhaa tervaskantoa, jonka juuret ulottuvat maan syvyyteen.

Ja se tosin pani vastaan kaikkein konsteinsa kanssa, niinkuin olisi vähä paholainen joka juuresta kanssani väkikapulata vetänyt, mutta ulos hänen piti tuleman, vaikka sydän rinnassani olisi riekaleiksi revennyt.

Niin olen minä myös vihdoin sydämessäni Catharina Wyckenin ja Jonas Kempen anteeksi antanut, ja kaikki, mitä he minua vastaan rikkoneet ovat.

Mutta tästälähtein en minä myöskään enää etsiskellyt kuolemata, vaan minulla oli rauha Jumalan ja ihmisten kanssa, ja Saatana lakkasi minua kiusaamasta.

Eikä tämän tapahtuman jälkeen ole enää minun elämästäni, joka tosin aikoinansa on ollut yksi ihmeellinen ja opettavainen Historia, paljoa kertomista. Mutta riistanajo ja kaikkinainen metsästys ynnä myös hylkeenpyynti jäi minulta sikseen, sillä minä arvelin Herran minulle varoituksen antaneen, ja minun pyssyni sekä hyljerautani ruostuivat paikoillensa. Vaan en minä silti lakannut metsiä samoilemasta, niinkuin ennenkin, sillä niissä on aina minun oikia oloni ollut. Niin minä kuljeskelin, vaikkapa tosin en enää tuliputki olallani, ja panin tähdelle sekä ihmettelin tämän ajallisen ja katoavaisen maailman suuria ja vähäisiä ihmetekoja, ja minulle oli siitä suuri ylösrakennus ja ratto.

Ja minun mieleni, koska minä vanhenin, kävi leppoisaksi ja lempiäksi kaikille kanssaluoduilleni, olivatpa ne ihmisenlapsia elikkä halveksittuja luontokappaleita ja maan matosia. En minä ehdoin tahdoin syksyisenä huomenena lukinseittejä katajapehkojen välissä karjanummella särkenyt enkä astunut maantiellä seljällänsä sätkyttelevän sittiäisen ohitse, etten olisi kumartunut ja häntä taas jalvoillensa avittanut, että hän taitaisi elää sen lyhykäisen elämän, kuin hänen Luojansa hänellekin säätänyt oli.

Niin rakkaat reigiläiseni alkoivat pitää minua ilmatarkkana, koska minä säätä ennustelin mustain muurahaisten, varisten ja teerien merkeistä ja myös kivien kosteudesta. Ja viimeisinä ikävuosinani on minun tykönäni yhtä perää käynyt neuvonpyytäjiä, kuka kala-onnea, kuka metsäonnea kysyen.

Näin ovat siis minun pitkän ja murheellisen elämäni keskipäivän myrskyt ja helteet vihdoin ehtoon lauhkeaksi kuulloksi kirkastuneet.

Ja koska minä äsken näin kaksi kaarnetta kinastellen kirkolle päin lentävän, niin ei taida minun lähtöni tosin enää etäällä olla, sillä se on kuoleman merkki.

Mutta kun minun tiimalasini hieta vihdoin on oleva tyhjiin juossut, ja minun ajallinen elämäni päässyt mittansa määrään, niin uskon lujasti kuolevani autuaan ja levollisen kuoleman. Sillä vaikka Saatana, se Helvetin Nuottamies, onkin minua vihanverkkoonsa pyydystellyt, niin olenpa luikertanut läpitse liukkaasti kuin ankeriainen, ja Saatanan verkonsilmät minun kohdaltani rikki revenneet.

Niinpä myös toivon, että sieluni kerran P. Enkeleitten käsin ijankaikkiseen illoon kannetaan.

Haec est navigatio nostra, näin harhaa, näin taas satamaan saapuu elomme haaksi.

Finis.