XIV

Niin minä siis olen etsiskellyt, ja monet muut minun kanssani, tämän Dagön, kuin maarahvas Hiiumaaksi kutsuu, ristiin rastiin Kassarista Ristnan kärkeen, ja minä olen sen ristinyt Natt-ö, se on: yön ja surkiuden saari. Mutta tällä saarella on ihmisten asutus harva ja ainoastaan niinkuin pähkinäisen kuori hänen ympärillänsä, ja hänen sydämensä suota, hiekkaa ja korpimaata. Niin on tämä etsiskely tosin ollut yksi suuri edesottaminen ja vaiva.

Ja samoin on minun toimestani tutkisteltu kaikki saaret ja luodot Haapsalun ja Heltermaan välillä, niin myös Worms ja Nuckö, ja kaikki saaret Muhun salmessa ja myös Saarenmaa, mitään löytämättä.

Niin myös sanansaattaja lähti Tallinnaan minun käskystäni, ja näitä kahta kurjaa syntistä on peräänkuulutettu kaikissa kirkoissa ja kappeleissa, saarilla ja ylämaalla ja myös Suomessa ja Svean valtakunnassa ja luvattu iso palkinto heidän kiinniottajallensa elikkä sille, joka heistä tähdellisiä tietoja toisi.

Ja Tallinnan Raatihuoneen Turulla on Pyöveli, niinkuin Kuninkaallinen laki käskee, kadun kulmassa yhteiselle kansalle julkilukenut kuulutuksen kolme kertaa, ja näin julistanut Catharina Wyckenin ja Jonas Kempen henkipatoiksi ja suojaa vaille sadaksi ajastajaksi ynnä yhdeksi päiväksi.

Niin on tämä sama kuulutus myös ollut naulittuna sangen kauvan aikaa monen ritarin ja porvarin oven päälle Toompäällä ja alakaupungissa, niin että itsekukin on puustaveilla lukea tainnut, ettei näillä kurjilla syntisillä pitänyt enää maan päällä rauhaa oleman, ei vesillä eikä maalla, ei niituilla eikä karjalaitumilla, ei kirkoissa eikä rukouskammioissa, ei saunoissa eikä omilla vuoteillansa.

Mutta kaikesta tästä ei ole mitään apua ollut, ja se on kaikki perin turhaksi näkynyt.

Sillä vaikka näin sekä kirkon että lain koura pakenijoita kohden kurkoitti, ei heistä mitään kuulunut, eikä kukaan ollut heitä ruumiillisin silmin nähnyt, senjälkeen koska he yön selkään Reigin pappilasta lähtivät. Niin oli niitä, jotka arvailivat heidän yrittäneen hevosella jään poikki Haapsaluun, mutta pyryn peittäneen jäljet. Vaan toiset kiven kovaan väittivät heidän yhä lymyilevän Hiidenmaalla avovettä ja kevääntuloa odottaen, meren ylitse Ruotsiin päästäksensä. Ja oli niitäkin ja näitä oli monta! — kutka uskoivat näitten kurjien syntisten mustaa noituutta käyttäneen ja itse Pimeyden Ruhtinaan siivillä läpi ilmojen lentäneen niinkuin noita-akat Valpurinyönä luudanvarrella.

Mutta minun seuranani oli öisin Diabolus, Belzebub, Leviathan, Behemot, Asmodeus, Belial, Satanas, Defluens ynnä heidän heimonsa.

Sillä vaikka minä päivän aikaan tavalliset askareeni tein, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, niin että minä lapset kastoin, avioparit vihin ja sunnuntaina saarnasin, ja vielä metsänhakkuustakin ja muista talvitöistä huolehdin, niin alkoi minun vaivani niin pian kuin minä kammioni oven suljin ja yön kanssa silmä silmää vastaan yksin seisoin.

Niin Kiusaaja valvotti minua ja näytti minulle kuvia, joista pääni hiukset pystyyn nousivat, niinkuin kerran Pyhälle Antoniukselle, ja minun täytyi päältä katsoa heidän syntiänsä ja hekumatansa.

Ja vaikka minä koetin ruumistani raskaalla työllä uuvuttaa ja raadoin niinkuin päiväpalkkalainen, niin minä kuitenkin lyhykäisen unen jälkeen sydänyöllä heräsin, ja minun ajatukseni istuivat niinkuin oksalla kaarneet, odottaen minun heräämistäni, että he saaliinsa saisivat.

Niin minä olen näinä kärsimyksen öinä muistellut niitä päiviä ja öitä, jotka Bodeljen pahnoilla viruin, ja myös maallisen köyhyyteni aikoja, koska virkaheittona Tallinnassa vaelsin. Ja kaikki entinen näkyi minulle peräti vähäksi sen rinnalla, mitä minun nyt kestämän piti, ja minä olen Herran puoleen hartaasti huutanut:

»Anna minullen takaisin se aika ja ne päivät, joita kerran näillä kiittämättömillä huulillani kirosin, ja katso! minä olen siunaava sinua, Herra, mutta ota pois tämän päivän tuska!»

Ja näin menivät minun päiväni ynnä yöni, sillä heidän kulkunsa on sama, josko sydän rinnassamme autuudesta hyppää, elikkä kuuleeko korvissansa hyypiän ja ruovonpäristäjän huudon raunioilla.

Mutta tämän talven valta oli ylön ankara Hiidenmaalla, ja hankien vahvuus painoi raskaasti vainioita, niin että jo monet tuskastuneina huokailivat:

»Eipä taida ennen Juhannusta tulla, ennenkuin taivas tulisen sateen antaa.»

Niin oli Hiidenmaa erossa muusta maailmasta kauvan aikaa. Mutta huhtikuun lopulla aukaisi ankara koillismyrsky ulapat, ja Tallinnasta ynnä Haapsalusta saapuivat haaksillansa takaisin Hiidenmaalle kaikki, jotka rekikelillä olivat lähteneet.

Niin yhden Lillbyn miehen mukana tuotiin minulle kirje Tallinnasta, itseltänsä Herra Superintendentti Nicholaus Gazalta.

Vaan tämä Jesuitain sikiö näki tosin hyväksi juuri ankarasti kirkon ja Consistorium'in nimessä nuhdella minua, Reigin pappia Paavali Lempeliusta, etten minä mukamas ollut katsonut paremmin huonekuntani puhtautta enkä pitänyt emäntääni tarpeellisessa kurissa, niinkuin miehen tulee, joka on huoneensa ylimmäinen pappi ynnä tuomari. Vaan minä olin huoneeni julkiselle pahennukselle alttiiksi antanut, niin että tainkaltaiset asiat olivat tainneet tapahtua kristillisessä seurakunnassa ja yhden Herran paimenen huoneessa ja itse hengellisessä säädyssä.

Koska minä tämän epistolan luetuksi sain, niin Vanha Adamini nousi sangen väkevästi verissäni, sillä minun silmilleni näytettiin tänä hetkenä myös vanhat vääryydet, kuin olivat osalleni tulleet tämän samaisen miehen tähden.

Niin minä näin sanoin itsekseni:

»Gaza, Gaza, viran sinä minulta veit ja ihmisten ylenkatseelle minut alttiiksi annoit, ja nyt et anna minulle rauhaa edes merten takana ja Reigin erämaassa. Murhasta te minua syytitten, sinä ja sinun öljysilmä kätyrisi, se Heinricius Bartholini, mutta mitäs itse olette minullen tehneet?»

Sillä suomalaisen sisu on senkaltainen, että se muistaa ja hampaankoloon kätkee, jos kuka hänen oikeuttansa polkee.

Niin minä kirje kädessä mörähdin pahasti kuin kontio, koska hiihtomiehet talvella keihäillänsä hänen pesäänsä hangessa penkovat eivätkä hänellen hänen talvilepoansa suo. Näin myös minua ilman syytä syytettiin ja minun niskoilleni sälytettiin, mikä oli noituuden ja Saatanan juonia, jotka ovat liikkeessä P. Kasteesta ynnä Sakramenteista huolimatta.

Ja vielä minä suureen nauruunkin rämähdin ja kauvan aikaa pirtissä yksikseni naureskelin, niin että seinät kaameasti kaikuivat tätä yksinäisen rähäkkätä, joka oli kuin korpin koikkumista, ja jolle ei kanssanaurajata ollut.

Mutta kyllin näin naurettuani, koska jo rintalihaani ja palleatani pisti, minä tartuin Herra Superintendentin nuhdekirjeeseen, jonka hän oli katsonut tarpeelliseksi minulle ojennukseksi lähettää, ja sen vihapäissäni suoraan pirtin pesään heitin, niinkuin olin kymmenen viikkoa takaperin vaimoni Catharinan päähuivin ja vyöliinan tehnyt.

Minä huusin:

»Pala ja käryä, niin että haiku tuntuu Tallinnan herrojen nenään asti!»

Ja minä poltin kirjeen poroksi, ja vielä lieteen hänen jälkeensä sylkäisin, niin että hiilet ja tuhka sähähti. Niin suuresti tämä asia etoi sydäntäni, ja minä Tallinnan hengellisiä herroja ja heidän nuhde-epistoloitansa sieluni pohjasta ylönkatsoin.