I

Minä, Reigin pappi, Paavali Anteronpoika Lempelius elikkä Lempelensis, olen syntynyt Anno 1592 Lempäälän pitäjässä Suomessa, kussa autuas isäni Antero Pietarinpoika oli kirkkoherrana, kunnes hän pitkän ja toimellisen vaelluksensa jälkeen sai levon Kristuksen P. haavoissa. Horoskooppini osoittaa minun syntyneen hetkellä, koska Aurinko asusti Skorpionin merkeissä kahdeksannessa huoneessa, kuin kutsutaan Kuoleman huone ja tietää kuoleman valtaa, ja Mars vallitsi Eläinrataa, josta seuraa tosin vihaa, vimmaa ja kiivautta. Mutta minun kohtalontähteni Saturnus, perin vaarallisessa aspect'issa Aurinkoon, seisoi neljännen huoneen kärjessä, mikä on yksinäisyyden ynnä autiuden tunnusmerkki. Näin ovat taivaan tähdet alusta alkaen minut tuskan ja kuoleman lapseksi tienneet, ja Skorpioni on minun merkkini ollut.

Mutta edesmenneeltä isältäni Antero Pietarinpojalta olen minä saanut perinnökseni vastaanottaa en tosin maallisia rikkauksia, vaan sensijaan terveen ja laittamattoman ruumiin ja voimalliset jäsenet, joita ei lapsena luunvika, eikä myöhemmin leini ole jäytänyt. En ole tosin myöskään väärinkäyttänyt tätä kallista lahjaa, en mässäyksellä enkä muulla irstailulla, vaan pitänyt kunniassa sieluni tomumajan ja vielä lisännyt voimiani ahkeralla metsänkäynnillä ja riistanajolla nuoruudestani alkaen. Niin ei minun ole vielä tähän saakka tarvinnut tautivuoteella virua, eivätkä puoskarit eivätkä rohtoin tekijät ole minun kukkarostani killinkiäkään hyötyneet.

Niinkuin autuas isäni, niin olen minäkin kasvanut pituutta, kunnes mittani oli kolme kyynärätä ja kämmenen leveys. Tämä iso ruhoni on minulle usein pikemminkin vaivaksi ollut ja työläs kantaa, sillä peräti harvassa ovat ne ovien kamanat, kuhunka minä en olisi päälakeani kolahduttanut, elikkä ihmisten lavitsat, joita en olisi joskus painollani ruhtonut. Myös oli käsissäni, koska vielä miehuuden mahlat verissäni vierivät, peloittava voima, niin että taisin paljaitten sormieni välissä taittaa hopiaisen riikintalarin elikkä myös parahultaisen hevosenkengän, kuten teiniaikoinani usein toverieni mielenratoksi tein.

Vaikka siis näin maallinen muotoni, jolle tosin ihminen ei mitään mahda, oli paremminkin sotilaan kuin hiljaisen Herran työntekijän, ja luontoni samoin ylön kiivasteleva ja vereni äkkipikainen, niin rupesin kuitenkin papiksi isäni säädyn ja hänen viimeisen tahtonsa jälkeen. Niin olen tutkinut theologiaa kuin myös latinaa, kreikkaa ja hepreaa ensin Upsalassa ja sitten Rostockin Akatemiassa Saksanmaalla, ettei Turun Akatemiata vielä tähän aikaan ollut, ja taidan kaikessa nöyryydessä sekä itseäni ylentämättä sanoa, että olen kristillisessä tiedossa koeteltu ja painavaksi löytty. Ei ole sitä kirkkoisää eikä uudempata elikkä vanhempata hengellistä kirjamiestä, ettenkö minä olisi mettä hänen kennoistansa kerännyt. Mutta en ole myöskään samalla laiminlyönyt ahkerasti tutkistella viisaita pakanoita ja niitä jumalallisen totuuden muruja, kuin heille itsekullekin on suotu.

Tapahtui sitten, koska juuri olin papiksi vihitty, että sain kutsun Tallinnan kaupunkiin Tuomiokoulun collega'n viran päälle. Mutta Tallinnan kaupunki ynnä Toompään-linnan kanssa sekä myös koko pohjoinen Vironmaa oli jo tähän aikaan heitetty Ruotsin väkevän valtikan alle, ei kauvan sitten, kaikille sen asukkaille siunaukseksi ja pelastukseksi.

Minä olin nuori ja luonnostani edesottavainen, ja vieraat maat sekä kaupungit olivat minun mieltäni myöten, ja niin minä otin juuri halusta vastaan toimen, kuin minulle tarittiin.

Mutta minun tullessani Tallinnaan oli Viron- sekä Liivinmaalla käyty sotia lähes seitsemänkymmentä ajastaikaa lakkaamatta, ja koko maa oli niinkuin olisivat Pyhän Ilmestyskirjan orhit sen kavioillansa kuopineet. Kirkot oli poltettu elikkä muuten häväisty, koska jumalattomat koirankuonolaiset sotaratsujansa itse alttariaituuksissa lepuuttivat. Pappilat olivat raunioina, ja kussa seinät vielä pystyssä pysyivät, tunki katosta tuuli ja sade, niin että pappiparat paikoin säilyttivät ruokavarojansa itse Herran huoneessa, näin puolestansa sen pyhyyttä suolakalan löyhkällä ja jauhonpölyllä saastuttaen. Eipä ollut usein papeissakaan muuta parempata pappeutta kuin musta kaapunsa. Heidän seassansa oli montakin koiraa, joilla ei ollut kieltä suussansa haukkuaksensa ajan viheliäisyyttä ja ihmisten inhuutta, ja monetkaan heistä eivät opastaneet syntisiä Kristuksen tykö, niinkuin opetuslapset kerran aasintamman, vaan suoraan Saatanan tykö. Häpiä sanoa! löyhäsuu parranajajakin elikkä kiertävä kisälli kelpasi tässä maassa papiksi ja jakeli vihkimättömin käsin Pyhiä Sakramentteja.

Niin että saatettiin pilkaten laulaa ja sanoa, niinkuin Tallinnan turulla tehtiin:

»Papeille verot ja velat on viedä, Sanast' ja Jumalast' tosin en tiedä.»

Vain Saatana, se Helvetin Vanha Nuottamies, kulki ympärinsä ja veti verkkojansa veden sameudessa, mesi mielessä. Tosin noitaroviot roihusivat pitkin maata ja polttivat ohdakkeita ja rikkaruohoja, niin että käry suitsusi, mutta uusia hurmanhenkiä tuli kuin Helvetin säkin suusta, sillä Perkele näkyi päättäneen, ettei Vironmaan pitänyt autuaaksi tuleman.

Alussa minä en kuitenkaan hänen apajaansa sattunut. Vaan minulla oli päinvastoin kaikkinainen siunaus, ajallinen ja hengellinen mukanani, niinkuin olisi hurskaan isäni Antero Pietarinpojan esirukoukset taivaan korkeudessa kuultu, ja kaikki, mitä minä edesotin, olkoon se tämän maailman askarrusta elikkä korkiamman ja näkymättömän maailman, kasvoi ja menestyi, niinkuin otollisella ajalla kylvetty siemen.

Niin minut, koska olin lähes viisi ajastaikaa collega'n virkaa pitänyt, nuoresta ijästäni ja moniaitten vanhempien collega'in ansioista ja vastustelusta huolimatta, koroitettiin Tuomiokoulun Rector'iksi, koska viran entinen haltija koottiin isäinsä tykö. Tämän erinomaisen arvon ja kunnian minä otin vastaan tosin epäröiden (sillä minä tiesin kokemusteni vähyyden), mutta parhain aivoituksin ja vyöttäen kupeeni nöyryydellä.

Näin nyt näytti siltä, kuin olisi Tallinnan kaupungista tullut alinomainen asuinsijani, ja minä ostin oman talon Pitkän Jalan varrella Toompäällä. Tämä talo ei tosin ollut suurensuuri, kuten minun säädylleni sopiikin, mutta se oli kauneimpia koko Toompäällä oman laatunsa jälkeen. Siinä oli kaksi kerrosta, ja kummassakin lämmin asuintupa, ja vielä kaksi kylmää kamaria makuuhuoneiksi. Sen kapia pääty oli kadulle päin, ja siinä holviovi ja kiviportaat, joilla suviehtoona sopi istuskella, ja sen alakerroksen akkunoissa rautaristikot, mutta yläkerroksen akkunoissa viheriäiset luukut. Mutta sen katto oli korkia ja kalteva, parhaista punaisista hollantilaisista tiiliskivistä, ja tuuliviiri hänen harjallansa, ja se paistoi kilpaa Toompään muurien ja tornien kanssa. Ja selkiällä ilmalla taisi silmä joskus selittää Suomen mantereen lahden takaa niinkuin meren kangastuksen.

Näihin aikoihin minä myöskin astuin aviosäätyyn ja otin aviopuolisokseni neitsyt Catharina Erikintytär Wyckenin, Turun kaupungista Suomesta, kunniallisesta ja hyvämaineisesta suvusta, Turun kaupunginvoudin Erik Wyckenin ainokaisen tyttären, joka oli minua toistakymmentä ajastaikaa ijässä nuorempi.

Tämä vaimoni Catharina oli nuoruutensa kukoistuksessa hempiä, kasvultansa keskikokoinen ja pikemminkin hento, niinkuin olisi Luojansa hänet luonut hienomman muotin mukaan. Hänen hipiänsä oli puhdas ja kuin valkaistu, niinkuin rantakivet, jotka kauvan ovat veden rajassa viruneet ja ovat siliät käden koskettaa, ja hänen kaulansa ja povensa pehmeys sulkkuinen, kuten niitulla suovilla. Vaan silmät olivat hänellä arat ja vierastelevat, alati untanäkeväiset, vesiharmajat väriltänsä, ja hänen leukansa pieni ja heikkoluinen niinkuin lapsella. Niin muutenkin hän lintua muistutti, niin säihkyväinen ja poispakeneva oli hänen katsantonsa, ja hänen käyntinsä kepiä ja liukuva kuin linnun uinti. Niin minä näin hänet ensi kertaa, juuri koska joutsenjahdilta Turun saaristosta palasin, ja heti hätkähdin tätä hänen linnun- elikkä joutsenenkaltaisuuttaan enkä senjälkeen enää hänen elinaikanansa yhtäkään joutsenlintua ampunut, vaikka tosin joutsenjahti oli himoruokaa verilleni niinkuin kielelleni kennohunaja.

Mutta vaikka hänen suunsa oli kaunis, ja hänen huulensa pursuvanpunaiset, niin ne harvoin aukenivat, sillä hän ei ollut niitä naisia, jotka juoruavat turulla elikkä istuvat talonsa portailla niinkuin kyyhkyset räystäällä kuulopuheita kuhertaen. Vaan hän tiesi, että vaitiolo on siviän vaimon kaunistus. Niin vaitelias ja vähäpuheinen hän oli, että minä toisinansa sydämessäni toivotin hänet lavertelevaksi ja lörppösuuksi. Sillä monasti olen minä sydänyön hetkenä kesken kuuminta sylinantoa itseltäni kysynyt, ketä helmassani pitelin, ja pimeyden halki hänen katsantoansa tähystellyt, niinkuin pelvossa, että hän huomenena olisi haihtunut viereltäni, ja vain tyhjän sijan jälkeensä jättänyt.

Päältä nähden ei tosin Catharina Wyckenissä ollut mitään, mikä olisi ollut verelle vaarallista, elikkä tainnut ylön karkiata, lihallista himoa herättää ja näin miehen ja hänen mielensä sokaista. Huolimatta hänen kukoistuksensa hempeydestä olisi kuka tahansa erehtynyt häntä koskemattomaksi neitseeksi luulemaan, niin kapiat olivat nuoruudessa hänen uumansa, ja hänen vyötärönsä hento, vielä senkin jälkeen, koska hän oli jo synnyttänyt kaksi lasta, poika Anteron ja tytär Heblan.

Tainkaltainen oli minun vaimoni Catharina, puhdas ja ilman virhiä. Vaan minun vertani on vetänyt väkevästi hänen puoleensa, ja kaikki muut vaimonpuolet ovat näkyneet minulle hänen rinnallansa niinkuin maalilla sivutut laudat elikkä heinäsuovat, ja minun kuolematon, kalliisti lunastettu sieluni on ollut menemäisillänsä ijankaikkiseen kadotukseen hänen takiansa.

Mutta näinä aikoina, kuin nyt kirjoitan, olin minä vielä maailman silmissä ja tuntoni tuomion edessä onnellinen mies, äveriäs, armoitettu tämän maailman antimilla, kademielisiltä kadehdittu, ja viisailta ynnä mahtavilta kunnioittu. Minulla oli kaunis ja kuuliainen vaimo, joka palveli minua siveydessä, niinkuin vaimon sopii, ja minun lapseni olivat terveitä ja punaverisiä kuin karpalot suolla.

Minulla oli korkia ja kunnioitettu virka ja siinä ylempäini ja alempaini mielisuosio, ja vaikka en ollut vielä kuin viisneljättä ajastaikaa, kulki jo kuulopuheita, etten suinkaan retkeäni Tuomiokoulun rector'ina päättäisi, vaan Vironmaan Superintendenttinä elikkä vaikka itse Piispankin istuimella. Minun sieluni oli tyven ja pahaa aavistamaton niinkuin meren ulappa, joka ei tiedä rajusäästä, mistä pilven kohtu on raskas.

Enköstä ollutkin minä kuten Usin mies Job, jolle, niinkuin Sanassa luemme, oli siunaantunut seitsemäntuhatta lammasta, kolmetuhatta kamelia, viisisataa paria härkiä ja viisisataa aasia, ja myös sangen paljon perhettä, ja jonka tavara oli levitetty maassa?

Mutta minun alennukseni oli lähellä, ja Helvetin Vanha Kaarne koikkui jo kuusessa nokkiaksensa minun sydäntäni ja maksaani.