XII

Sillä joskin Jonas Kempen oli kuoltava väkivaltaisella ja ennenaikaisella kuolemalla, niin ei sen kuitenkaan pitänyt tapahtuman minun kätteni kautta.

Mutta yö oli jo läsnä, koska me vihdoin Reigin pappilaan ennätimme, ja minä autoin Jonas Kempen pirttiin, sillä hän ei ollut vielä täysissä tajuissansa.

Vaan koska minä hänet peräsänkyyn laskemaisillani olin, niin juoksi toisesta tuvasta vaimoni Catharina kimiästi kirkaisten vastaani, niinkuin unenhorroksesta säikytettynä.

Niin minä sanoin sangen lyhyeen ja mitään selvittämättä (sillä aika oli täpärällä):

»Tuo lunta, vaimo, ja minkäs teet, tee nopiasti!»

Vaan silloin minun vaimoni Catharina tykkänään unhoitti itsensä ja heittäytyi vuoteen jalkopäähän ja hoki, niinkuin hän olisi ollut menehtymäisillänsä ja hengenlähdössä:

»O, auta Jesu! O, auta Jesu!»

Ja sillä välillä hän huuteli:

»Ethän kuole, — o minun armaani, o minun ystäväni, ethän kuole!»

Ja tainkaltaisena en minä ollut ennen ikänänsä häntä nähnyt enkä näin suureen rakkauteen häntä mahdollisena pitänyt.

Vaan kuhunkas rakkauden panet, o ihminen ja vaimosta syntynyt, koska hän herraudessansa tulee? Taidatkos sulkea hänet simpukan kuoreen ja vajoittaa merten vahvuuteen?

Niin oli tämäkin syntinen vaimonpuoli, joka kerran oli vihitty kristilliseksi aviovaimokseni, siinä lattialla niinkuin alasti riisuttu silmäini edessä, ja kaikki hänen sielunsa salaisuudet ja hänen rakkautensa, jonka hän minulta juuri visusti kätkenyt oli.

Ja minä näin, että hän tätä miestä sangen paljon rakasti.

Niin minä vain sanoin uudellensa:

»Tuo lunta, — ei hänellä mitään hätää ole, Catharina.»

Silloin hän katsoi minua peljästyneenä kuin paulaan sattunut lintu niillä säikkyväisillä linnunsilmillänsä, niinkuin hän olisi äkännyt sielunsa alastomuuden. Eikä hänellä ollut edes viikunanlehteä verhoksensa, niinkuin esiäidillämme Evalla syntiinlankeemuksen jälkeen Paratiisissa. Vaan hän ymmärsi kaiken ilmitulleen ja nousi hoiperrellen, otti kiuluisen ja toi sillä lunta pirttiin.

Ja sill'aikaa, koska minä riisuin Jonas Kempen ja hieroin hänen kangistuneita jäseniänsä lumella ja viinalla, niin vaimoni Catharina kuumensi liedellä oltta ja sekoitti siihen hunajata ja rintaruohoja, minun käskyni jälkeen.

Niin minä annoin kaikki minun käskyni yhtä lyhyesti, ja hän ne yhtä nopiasti ja ääneti täytti. Mutta hän varoi puuttumasta Jonas Kempeen eikä myöskään häneen katsahtanut.

Niin minä kaasin kuumaa oltta Jonas Kempen kurkkuun, niin että hän alkoi rykiä, ja hänen jäätynyt verensä uudelleen virrata, ja minä myös voitelin hänen jalkopohjiansa sulalla hanhenrasvalla, kunnes hän alkoi virota. Ja kaikessa tässä oli vaimoni Catharina apunani, mutta niin pian kuin Jonas Kempe silmänsä avasi, meni hän sanaa lausumatta toiseen tupaan.

Niin hän istui siellä aviovuoteemme laidalla, sudenvällyillä, kun minä astuin sisään, vaan ei sanonut yhtään sanaa.

Ja hänen suunsa oli taas kiinni ja vaitelias, ja hänen kaunis otsansa puhdas ja siliä, niinkuin aina, ja koko hänen sielunsa lukossa. Mutta hänen kätensä olivat niin kiintiästi ristiin liitetyt, että rystyiset olivat valkiat.

Ja jollen minä olisi äsken nähnyt häntä permannolla polvillansa ja omin korvin kuullut hänen vaikerrustansa, niin totisesti en minä olisi tästä vaimosta mitään tiennyt vaan uskonut unennäyn nähneeni, sillä hän on ollut minulle arvoitus hamaan loppuun saakka.

Mutta minä tunsin kieleni siteitten kirpoavan, ja minä sanoin:

»Ei nyt enää auta, vaimo, vaikka sinä siliästä jäästä itsellesi suojuksen laittaisit, sillä minä olen nähnyt sielusi lieskan. Mutta parempi olisi tosin ollut tämän huoneen rauhalle ja sinullekin, Catharina Wycken, jollei Jonas Kempe koskaan olisi astunut tämän Reigin pappilan kynnyksen ylitse, vaan hevonen hänet portinpieleen kuoliaaksi ruhjonut, koska hän kujasta sisään kääntyi!»

Mutta kun ei hän tähän mitään vastannut, vaan yhä vain sormensa kiinteämmin risti, niin minä jatkoin:

»Tosin on Jonas Kempen tästä talosta lähteminen, niin pian kuin päivä valkenee. Ja minä tahdon syyttää häntä Korkian Oikeuden ja myös Consistorium'in. edessä mustasta noituudesta ja liitosta Perkeleen kanssa, ja hänet vielä roviolle saattaa, niin totta kuin minä olen Reigin pappi!»

Niin minä kuulin vaimoni Catharinan heikosti parahtavan, mutta se vain ärsytti vihaani, ja minä huusin:

»Mitäs sinun on Jonas Kempen kanssa tekeminen? Mitäs sinun häneen tulee, vaimo?»

Ja minä tartuin häntä ranteista ja puristin sormillani, jotka taisivat hevoskengän ja riikintalarin kahtia taittaa, ja yhä huusin:

»Miksis et vastaa? Palatkos hänelle, Catharina? Miksis et vastaa, portto?»

Ja sillä välillä minä kuin mieletön hoeskelin:

»O, Catharina, Catharina, kuinkasta minä olen sinua rakastanut!»

Niin silloin minun vainioni Catharina, heikkona kivusta, äänteli, ja hänen äänestänsä oli heleys haihtunut, niinkuin lasista, kuhunka on tullut särö:

»O, auta Jesu, rakas Emanuel!»

Niin minä hänen siihen permannolle jätin, kuhunka hän oli kyykähtänyt, ja menin talliin ja siellä puuskuttelin kauvan aikaa, hevosia lauteille taputtelin ja heidän lämpimien ruumiittensa huurua hengitin, että rauhoittuisin.

Ja luontokappalten mykkyys oli minun mieltäni myöten tällä erää, että he vain minua tutkiskellen tuijottivat kiiltäväisillä silmäkalvoillansa ja tavan takaa minun olkaani kostialla turvallansa nyhjäisivät, näin osanottonsa julkituoden, vaan eivät tainneet kysyä eivätkä turhia puhua.

Vaan koska minä näin pari tuntia olin tallissa hevosten parissa lymynnyt ja kiivauttani lauhduttanut, niin minä menin porstuaan ottamaan sieltä lammasnahkaturkit ja kuivat hylkeennahat.

Niin minä kuulin vaimoni Catharinan hiljallensa kamarissa sinne tänne liikuskelevan, niinkuin hän jotakin askarrellut olisi. Ja minun käteni oli jo oven rivassa, ja jokin ääni minun sisässäni kiivaasti kehoitti minua aukaisemaan oven. Mutta minä paadutin korvani ja sanoin: »Kylliksi olet sinä jo tämän hameen helmassa riippunut, Paavali Lempelius, niin että kunniasi ja vieläpä kuolematon sielusikin ovat vaarassa olleet.»

Mutta tämä oli minun kohtaloni, etten minä ovea aukaissut.

Vaan minä menin pellolle, kussa pyry oli tauonnut, ja suoja käsissä. Niin minä yhteen suureen olkiaumaan sijani laitoin ja siinä yöni makasin, ja Kristuksen kärsimys oli minun silmäini edessä ynnä haava hänen kyljessänsä, josta maailman pelastus on vuotanut.

Plinius, Plinius, totta sinä puhuit (vaikka tosin pakanana synnyit ja myös kuolit), koskas sanoit:

»Cum hominem dixeris, omnes miserias dixeris.»