Kaukana on suurkaupungin arkinen harmaus, sen hurina ja helinä ja ryske, sen kivihiilenlöyhkä ja katujunien jyskytys, pillien käheät hihkaisut. Versailles'issa syysaurinko säteilee.

Säteilee vienona penikulmaisessa ja soikeassa puistossa, terasseilla, joilla puiden tummat kuutiot ja kartiot kohoavat, — kaukaisten tekojärvien väreileville vesille loistaa sen valo, ja vaaleaan linnaan, joka hohtaa kummullaan, sen kymmeniin saleihin.

Surumielistä ja tyyntä säteilyä, ikuisen auringon hohde katoavaan, kauniiseen maailmaan.

Puutarha, jonka reunama on viivasuora, ulottuu kauas, metsän sininen väri sulaa autereisiin etäisyyksiin, kuin sinertävien soitten utuun. Ja keskellä sini-siimeisiä puistoja loistaa tuo linna aukealla, jossa kymmenien suihkulähteiden vesi leikkii ja väreilee sateenkaarina.

Järven kuvastelevilla rantamilla kulkevat huvikävelijät, pari siellä, toinen täällä, hiljaa. Sillä syksyhän on, — puistokujain holvistossa pudottavat kastanjat kiiltäviä, punaisia hedelmiään, kukkalavojen loisto sammuu, ja terasseilla ovat suuret, pallomaiset myrttipensaat sameanväriset. Metsistössä, jonne huvikävelijät painuvat, on jo madon tahrat tammien lehdissä, syys pukee maat heleään keltaan ja varistelee kultaa kulkijain poluille, kun he astelevat jumalatarten ja sankarien kuvain ohitse, jotka surevat tummin kasvoin ja verhoutuvat sammaleeseen, — unohdetut ja rammat, yhdeltä käsi poikki, toiselta jalka lyijyllä paikattu.

Niin he kulkevat jättiläiskokoisten kukkamaljakkojen ja neliskulmaisten laakeriruukkujen ohitse, joissa laakerit näyttävät lakastuneilta. Niin myöskin pitkän linnan saleissa, joissa heidän askelensa autiosti paukkuvat.

Ja syysaurinko säteilee kimaltaviin saleihin, hiljaiselle kentälle, jossa on ristinmuotoinen järvi ja jota ulottuu ilmanrantain utuun.

Linnan ikkunat säteilevät, mutta liikettä ei niissä näe. Ja kun siirtyy sen saleista, joissa askelet parkettilattioissa kolkosti paukkuvat, huvimetsään, ei kuulu siellä kisaa eikä naurua, ei elämää ja vilinää. Vain lintunen visertää syysauringon paisteessa, — autiossa, suuressa metsässä, jonka tammien runkoja kasvipeto, muratti, syleilee tukehduttaen, imee niiden voimaa, — hämärtäen näköalan kuin vihreillä liaaneilla, harvalla harsolla. Omituisina ja villeinä paistavat murattiverhon läpi pyökit, joiden kyljet himmertävät kuin vanha hopea, — poppelit, joiden tyvet työntävät vallattomasti uutta vesaa.

Aurinko paistaa autioon linnaan, jossa asui kerran kuningas Aurinko. Loistossa ja hymyssä verrattiin häntä Jupiteriin, kun hän liikkui näillä terasseilla. Samoili näillä kentillä joukkoineen värikkäässä silkissä ja jalokivissä, — kentillä, missä leikittiin ja kuherreltiin. Mutta kun kuningas läheni, niin valkealla ja karmiinilla väritetyt naiset, jotka läpyttelivät viuhkojaan kuin kalat eviään, — silloin heidän äänensä hiljeni, kunnioituksen ja pelon vallassa, kunnes heitä käskettiin iloon ja leikkiin. Niin hän kulki kesänsä päivinä, kuningas Aurinko, — metsiin, joissa äänet remahtelivat, nyt hiljaisiin.

Missä hän on nyt?

Kysy Trianon-linnoilta, jos ne taitavat vastata. Siellä ovat miljoonat kukat nyt loistottomat ja tuoksuttomat, siellä vain lintu piipattaa syysauringon säteillessä. Puiston pyöreillä aukioilla lakastunut ruoho tallattua, hiekkakäytävät nurmettuneet, mutta sieltä täältä paistaa paljas, raaka savi. Luonto ottaa valtaansa, murtaa ja harventaa leikatut lehtimajain holvit, kätkee sammaleeseen suihkulähteiden kuvat, — niinkuin sadun prinsessat unohdetaan nukkuvaan metsään.

Huvikävelijät kulkevat hiljalleen metsässä ja hiekkapolkuja Pikku Trianonin, Marie-Antoinetten jalon ja keveän paviljongin edustalle, — hiljaisen Pikku Trianonin, jonka tummissa lehtikujissa on ihmisilo ja nautinto uhkunut, joihin pienet silkkikengät aikoinaan ovat jättäneet leikkiviä jälkiä ja miehen polvet merkkinsä maahan painuessaan. Pikku Trianonin, jonka pienissä ikkunaruuduissa jo ilta-aurinko välkkyy… Nyt ei käytävillä riennellä; harvalukuisten kulkijain olalle vain syyslehdet tippuvat.

Ilta-aurinko pilkahtaa jo, päivä on tyynesti ehtinyt päättymään. Kultana se hymyilee hiljaisessa Pikku Trianonissa, suuressa köynnösmetsässä ja kuningas Auringon Versailles'issa korkealla mäellä. Jo ovat salot ilmanäärillä syvänsiniset. Jo kokoutuu hämy suurten suihkulammikkojen ympärille, joiden suihku on lakannut pauhaamasta; vain särkyneen reunustan lovesta vesi tippuu salavihkaa ja raukeasti.

Ja ylhäälle Versaillesin mäelle, tuonne jättiläisterassille loistavat kaukaa lännen himmeänpunaiset pilvet. Tekojärven vesi välkkyy hämärässä heleänä — kuin punainen risti, — tarumaisena kuin Egyptin virrat, kukkapyramideineen.

Ja marmori-sfinkseineen, joiden selässä leikkivät kupariset amoriinit.

Pää olkaa vasten lepäävät jumalattaret sammalessa, — mutta heidän hymynsä peittää jo yö. Hymyn, jossa tuhannet lukevat viisauden: maista malja, sillä se huuliltasi riistetään; — kuoleman ajatus yllyttää kevytmielisyyteen.

Kuningas Aurinko ja Pikku Trianonin jumalatar, jonka silmät kiiltelivät kuin turkoosit, missä he ovat? Autio ja äänetön metsä, linnan sadat, pian öiset salit, vastatkaa, missä he ovat?

Vain kasa multaa. Tuskin sitäkään. Ei mitään.

Säteillyt ja riemuava Versailles. Vain öisen kuun väikettä neliskulmaisilla järvillä, joiden vettä levät samentavat.

Ja ainoastaan yksinäinen, kellervä kuu pilkistää Pikku Trianonin pienten, vihreäin ruutujen läpi.