Illan hämärtyessä kuumottaa taivas bulevardin päässä harmaana kuin sumu, pian mustana kuin noki, jota vasten lehdettömien kastanjain oksat haihtuvat näkymästä.

Ja sähkövalot syttyvät: lamppujen tulet läpättävät, kyltit iskevät silmää, sinkauttavat kirjaimia, pyörittävät hyrriä, renkaita, lyövät vihreinä ja punaisina salamoina, syttyvät mikä milloinkin, sammuvat hetkiseksi mikä mitenkin, ja välähtävät jälleen. — Väki kuhisee bulevardin syksyisessä loassa, mustanaan sitä virtailee kastanjakujain hämyssä. Erottaa tuossa lähellään ihmisiä, sadanlaisia; pian ne katoavat pauhaavaan pimeyteen, josta tulet ja lyhdyt ja kirjaimet ja soihdut kilvalla loimuavat. Moulin Rouge pyörittää verkalleen punaisia sähkösiipiään.

Ja myllyn ovella seisoo, kiertää mustanaan väkeä. Kun ovi aukeaa, niin päät kurkottuvat kuulemaan melua sisältä, ja tungeksien väki työntyy sinne. Ja siellä on hauskaa, hirtehismäistä, ihanaa. Valtavassa salissa, kuin kirkossa, huikaisevat sähköt, musiikki räikkyy torvista raakana kuin janitshaari-marssi, villinä symbaaleista. Tai jouhisoittimista suloisena ja hillitysti, sillä nyt ne soittavat vienosti: "Kennst du das Land, wo die Zitronen blühn…" Imelä apéritif-juoma syöksyy petollisena päähän.

Niin, se syöksyy, se panee aivot vyyhtenä kerinpuulle. Niin että pää pyörii kuin myllyn siivet — kun torvien ja rumpujen räikkeessä tytöt tanssivat, kiljuvat. Kirkaisevat kuin pedot erämaassa, kuin kymmenet naarastiikerit!

Näyttämöllä tanssitaan, keskilattialla tanssitaan. Kirkuvat tytöt, — selkä kenossa, nuoret ja notkeat, — kukitetuissa, heleäkukkaisissa silkkiharsoissa, vatsa kaarevana. Suloiset tytöt, tuskin vielä maalatuin poskin, tytöt, joilla on rinnat kovat ja sievät puolipallot.

Ja vanhemmat tytöt kirkuvan punaisin huulin, posket valkeina, liepeet polvissa, tuon tuostakin koskettaen tanssiessaan huulillaan tanssittajan hikisiä, rasvattuja kiharoita. Ja jälleen huohottavasta tanssista menevät he pöytiinsä, juovat janoonsa ja nousevat vimmassaan ja lähtevät tanssin pyörteeseen, — nuo iäkkäämmät tytöt, joilla on kuin vampyyrin punainen imusuu.

Ja vielä vanhemmat naiset, he istuvat kiemailevina, hiukan maalattuina, — naisellisen kypsinä ja rauhallisina he katsovat miehiin suurin, mustin silmin, pää hekumallisesti kenossa ja huulet hymyillen. Ja toiset heidän ikäisensä tai vanhemmat istuskelevat hiukan syrjemmällä, povi korkealla ja nilkkojaan näytellen, heitellen katseita, jotka imevät ja pyörryttävät. Niin he istuvat, ylpeinä kuin äidit, nuo höllävyöhystät tai pinkatut kuin muurahaiset: luulisi keskeltä poikki niksahtavan, — nuo vaniljalta lemahtavat, nuo tiukka-silmät, äkä-silmät, piki-silmät. Nuo hymyillen vaikenevat tai lepertävät, räpättävät naiset. Nuo myskiltä löyhkäävät, — joilla on valkea muhvi, iso kuin jääkarhu; nuo väljässä pitsikoltussa höllehtivät. Nuo punakat tai kalpeat.

Nuo hampaiset hauet, tai nuo, joilla on suu suippo kuin haikaloilla!

Nuo sudet, nuo, jotka välistä kirkaisevat älyttömästi taikka haukottelevat. Nuo, joiden luuhampaat välkähtävät hurinassa, — nuo, joilla on kasvot puuterissa ja nenä kuin iso pelikaanin nokka, nuo apinan-naamat, nuo, kymmenet, kymmenet, sadat, katsellen, hymyillen, riutuen. Kun keskilattialla nuoret, suloiset tanssivat. Niin, vatsa vatsalla nytkytellen, kädet tytön tai pojan kaulassa, ne tanssivat huokaillen ja aivan ääneti, — kun musiikki soi, kunnes yht'äkkiä huohottavat, puuhkaisevat, kirkaisevat! — Ja toisten tanssiessa rientävät toiset lasiensa luo, — valkeat pedot, nuo punakitaiset tiikerit, nuo ihmiseläimet, — kun tyrolilainen torvimusiikki räikkyy, peltilautaset rämähtelevät, tytöt näyttämöllä kirkuvat.

Mutta miesapurit istuvat naisten piirissä syrjässä, matalaotsaiset apachit, joiden tekohiukset on öljyllä sivelty, joiden paksut huulet riippuvat pitkällä. Niin he istuvat ja katselevat peileihin, joista tuhannet kirjavat paperilyhdyt heijastuvat, ja oikovat jakaustaan. — Ja mammat katselevat väliajat, kunnes heidän tyttärensä tulevat heidän luokseen, — tulevat suomuksissa, höyhenissä, käärmeennahassa; tulevat lemuten ja iho paistaen, nostavat jalkansa tuolille ja sanovat: "Sitokaa sukkanauhani, kiltti herra." Niin istuvat arvokkaat vanhat rouvat, viisileukaiset ja paksut kuin tynnyrit, — nuo kuusikymmenvuotiaat, jotka on punattu ruusunkarvaisiksi. Ja he nauttivat absinttia ja hymyilevät tottuneina ja silittelevät ylpeinä tyttäriään, kun he palaavat tanssista vimmastunut, kalpea mies käsikynkässä.

Ja musiikki räikkyy ja hivelee ja itkee. Se soittaa: "Kennst du das Land, wo die…"

Keskellä näyttämöä lihava vatsatanssijatar. Ammattimaisesti ja huoaten hän toimii, vatsa pyörii kuin nisulimppu, ja jänteet elävät, tuon tyynen, rauhallisen, jonka pystynenä on puuteroitu ja pukuna on keltainen silkkipeite. Niin hän tanssii väsyneenä, vanhana, — kunnes kyyppari tulee ja ruiskauttaa kylmää viiniä lasista vatsalle. Silloin tanssijatar suojeleiksen käsillään ja painautuu kyyryyn ja nauraa viattomana. Ja miesten nauru raikuu, ja nuoret tytöt riemuitsevat, — kunnes kyyppari poistuu, ja vatsatanssijatar jälleen tanssii.

Musiikki hivelee ja itkee, ja jouhet soivat sordiinilla. Ja nuoret, suloiset tytöt tanssivat kukitetuissa harsoissaan… Paljaita selkiä, pieniä nilkkoja, muhkeita lanteita. Loimahtavia, tummia katseita, — kun apéritif hullaannuttaa ja huumaa, naurussa, hälinässä, kun tuhannet tulet ja värit sinkoilevat silmissä. Ah, se on hullunkurista, se on hupaista, kun soi: "Kennst du das Land!" Ah, ihanaa.

Pehmeällä, punaisella samettimatolla nuo tytöt, — nuoret ja keveät kuin gasellit, notkeat ja leikkivät, povet pyöreät ja kovat kuin paratiisiomenat. —

Keskellä ihanuutta tulee kuolontanssi. Keskelle permantoa lehahtaa nuorehko tyttö, hän on kuin luuranko, laiha, selästä kylkiluut näkyvät, jok'ainoa. Hänen käsivartensa ovat kuin kynttilät, kasvot valkeat ja hiukset hajallaan. Vyötäreillä on hänellä välkehtiviä hetaleita, toinen reisi on paljas. Niin hän hyökkää tanssiin, kädessä tamburiini, jonka kulkuset kilisevät, kun hän rämistää rummun kalvoa. Ja hän tanssii — pian itsekseen, — ja nauraa jäykin suin, ja hän laulaa. Hän sinkauttaa paljaan jalkansa pään tasalle ja tanssii Salomea ja gitanaa, notkistaa selkänsä taapäin luokiksi ja laulaa särähtelevästi, — mutta ääni ja nauru katkeaa yskään ja kirkunaan, ja veripunaisille huulille purskahtaa vieläkin punaisempaa.

Tanssijoukko kaikkoaa kuin pelästyneet linnut. — Mutta kyypparien kourat tarttuvat jo luurangon käsivarsiin, väki vaikenee, hänet lennätetään ovelle, hänet työnnetään ulos. "Hän on kuuluisa diiva, erinomainen taiteilijatar", suhahtaa vieressäni tyttö, joka sanoo olevansa tai on espanjatar.

Väki huutaa riemuissaan, kun kutsumaton syöstään ulos, alastomana yöhön, — nokimustaan, sateiseen, jossa myllyn punaiset siivet pyörivät verkalleen.

Se on hupaisaa, iloista, se on ihanaa huumetta, hullunkurista ja hirtehismäistä. Sillä pyörre jatkuu, kuolontanssi on mennyt, unohdettu. Nyt on tanssia ja riemua! Nuoret tytöt leijuen kukitetuissa silkkiharsoissa, — kypsät, hekumalliset naiset selkäkenossa ja hymy huulilla, naiset rikkaiden ylellisyystavarat. Madamet nakaten jalkaterällään kiiltohatun pois rakastajansa päästä, — hohtavia selkiä, mustia silmiä, — tyttöset kuin gasellit, notkeat ja viattomat. Kun musiikki räikkyy ja soi kymmenistä jouhista, hivellen ja itkien, — kun kukkia sirotellaan ja myrttipensaissa lyhdyt hulmuavat. "Kennst du das Land, wo die…" Huumaus jatkuu…