Miljoonain unelmissa ylenee hän kuin se jättiläiskuva, jonka Daniel näki unessa. Se on kuin Neron kultainen patsas, joka kohotti muinoin taivasta kohti diadeemi-otsaansa verisen amfiteatterin sisällä.

Sellainen hän on, jonka edessä — ken pitää muita jumalia?

Miksi kansat valavat pienemmät jumalansa kultaan, koristavat ne kullalla ja säihkyvillä jalokivillä, — joiden arvo on kultaa? Miksi on Kiinan jumalien selkänojana kultainen säteikkö, miksi on Buddha kullattu, miksi Neitsyt Marialla moninkertaiset kultavaipat yllä, miksi Kristuksen risti ulkoa kullataan? Metsäläinenkin vuolee uhrinaan lähteihin kultaa. Siten käännytään ylijumalan puoleen, — pienet jumalat merkitään hänen värillään kuin hänen sotureikseen, — kullalla, kuten ritarit puetaan kuninkaansa sota-asuilla. Sillä häntä kaikkien jumalien nimessä ylinnä ja syvinnä toivotaan, ylijumalaa, Mammonaa.

Monina hetkinä tuntuu se minusta olevan kaikki kaikessa. Se on vapaus, se on kauneus, terveys, aatteet ja taiteiden kukoistus ja elämännautinto.

Kuinka monet ovat hetkellä, jolloin Mammona on ollut heille suosiollinen ja karistanut heidän ylleen hiukankin kultatomua, virittäneet hänelle riemukkaimman ylistysvirren: kirkkaan ja pulpahtelevan kuin leivon kevätlaulu sinisessä ilmassa auringon alla, — joka on säihkyvän kultarahan muotoinen.

Kaunis on se jumala voittajalle, sille, jolle se on ollut armollinen, jota se on omana lapsenaan rakastanut!

Mitä on elämä, ellei kultaa — jota ilman ei mitään ole?

Sielujen kauneimmat haaveet, ihmeellisimmät keksinnöt eivät sen avutta toteudu.

Koskaan ei ole kaikkein suurin, enimmän inhimillistä nautintoa antava taide syntynyt muualla kuin ruhtinaiden hoveissa, sen jumalan avulla. Koskaan eivät taiteen kultaiset hedelmät ole kypsyneet muuten kuin hitaasti, itseään varten ja hyödyttöminä, — kullan avulla.

Mitä voivat puhdas ja korkea ihmisyys ja kunto ja järki, — ellei niiden takana seiso sankari, jonka ase on taottu kirkkaimmasta metallista, kullasta?

Missä kullan alueelle pääset, siellä olet rauhoitettu. Kuka tohtii sanoa sinulle silloin muuta kuin että olet kuntoa ja hyvyyttä ja viisautta loistava? Niin todistaa sinusta jumalasi, kulta.

Vain kullalla on ääni, joka helähtää niin kirkkaasti ja kovasti, että muut äänet heikoiksi hämmentyvät.

Miksi kihlatut sitoutuvat toinen toisiinsa kultaisilla renkailla, kullasta valetuilla kahleilla, — se tunne on siis kullan heijastetta? Mitä on rakkaus, ellei rakastetulle puhu kodista, toiveista, — kullasta? Toivottomuutta. Ja jos rakkaus siinäkin "elää" ja rakastavat kuolevat, — niin onko kuolema enää rakkautta, — kuolema, joka ei ole mitään.

Kultaa etsii neitsyt etsiessään voimakasta sulhoa, — hänen sydämensä on kultainen. Kultaisiin miehensydämiin kiintyy naisen rakkaus neitseestä tylsään ja armoa kerjäävään katunaiseen saakka.

Kullan väri on keltainen kuin mandariinin silkkipuku. Mutta epätoivo: mustaksi sitä aina sanotaan, — ja se väri ei ole kullan.

Voi impeä, joka onnea, — kotia: kultaa, — tavoittelematta antautuu rakastetulleen! Häntä sanotaan portoksi, — sillä hän on tehnyt sen pelkästään rakkaudesta, ei onnen aikeissa ja kullasta.

Äitiys ja isyys, mitä se on muuta kuin oman tulevan turvallisuuden toivetta, kultaa? Milloin tahtoisi emo tyttärensä onnettomalle, kullattomalle miehelle? Isät haluavat poikia itselleen kultaisiksi sauvoiksi, kun he itse vanhenevat. Mitä tavoittavat kaikki maiset aatteet, työ, pyrkimykset ja uhraukset? Onnettomat ehkä sanovat etsivänsä totuutta, ainoastaan totuutta, — sillä paha on näyttää voimattomuuttaan. Se tunnustus, ettei jotakin tahtomaansa jaksanut saada, onhan se panssarissa rako, johon toinen heti iskee keihäänsä. Tulee siis sanoa etsineensä totuutta, vaikka taistelikin onnestaan, joka on kultaa.

Sillä kultapanssarissaan on kukin kirkas ja hymyilevä ja rauhallinen.

Mitä ovat puolueet ja niiden aatteet ja innostukset? Kunniaa ne tavoittelevat, — joka on valtaa. Ja valta on maita ja meriä, — ja kultaa.

Mitä ovat yhteiskuntain sisäiset taistelut, aatelisten, pappien, hiilenkaivajain? Leipään pyrkimistä, — kullan kokoamista. Niin kauan kuin aurinko palaa, niin kauan kuin taivas vihmoo sadetta, on viljakin keltaista ja kullanväristä.

Kulta on kauneutta. Miksi ovat rikkaiden ja kukoistavien maiden lapset kauniita? Elämän leikki, nautinto, joka on kultaa, on heidät kaunistanut. Niinpä ovat ylimysluokat tulleet kullan suosiosta kauniimmiksi kuin työn runtelema alhaiso.

Kulta on veljeys; jolla on olutta, sillä on ystäviä.

Ja sanopa, kulta, mikä on isänmaa? Se paikka, jossa viihtyy parhaiten, — koska siellä on mukavin tulla toimeen. Koska siellä tulee kultaa vähimmällä vaivalla.

Mitä kansallisuudet? Laumoja, joiden kunkin jäsenet ovat nähneet edullisimmaksi pyrkiä yhteisvoimin varallisuuteen, kultaan. Ne aatteilevat ja houkuttelevat jäseniään kilpailemaan toisten kansain kanssa ja anastamaan toisten kansain hyveitä, voimaa, onnea, — kultaa.

Miksi tunkeutuu kansa, sivistynyt tai sivistymätön, toisen maahan? Se huutaa tekevänsä kansallista tehtäväänsä, hankkivansa alaa omintakeiselle kulttuurilleen. Mutta miksi se tuo sinne jumalansa ja pistimensä?

Koskaan ei kulttuurin levittäjä ryntää hieta-aavikoille, ellei hän toivo löytävänsä hiedan alta kultaa ja usko erämaan takana olevan kosteikkoja. Koskaan hän ei ehdoin tahdoin kostuta verellään auttamatonta karua kalliota, mutta uhraa henkensä saadakseen louhia kivestä kultaa.

Suuret kansat sulattavat sillä itseensä pienemmät, että ovat väeltään lukuisammat, voimakkaammat, rikkaammat, etevämmät, — sillä, että niillä on lopultakin enemmän kultaa.

Kultavyöt ja kultavirrat kiertävät maapallon ympärillä, ja ne virrat leviävät ja lainehtivat ja kultaavat maapalloa, — suuret niistä vetävät puoleensa pieniä ja sulattavat ne itseensä. — Ja kerran suurimmatkin sulavat toisiinsa, yhdeksi kultapinnaksi. Silloin on maailmassa yksi kansallisuus, tuo miljoonien haaveksima. Silloin on ahdas maapallomme yhdessä suhteessa täydellinen: se on kultakeränen, valtaomena Mammonan ruhtinaan kädessä.

Satoja, tuhansia alijumalia on Mammonalla, — ja lukemattomia nimiä: kansa, kansallisuus, sivistys, valistus, taide, onni, veljeys, rauha, miehuus, tiede, terveys, kunnia, vihreät laakerit, huikaiseva totuus, kansanvalta, ihmiskunnan tehtävät, filosofia. Yhteensä ne muodostavat kuitenkin sen kaipuun, onnen kaipuun, — jonka nimeä ei tavallisesti mainita.

Sillä suurimmalla jumalalla on satoja nimiä kuin juutalaisten Jahvella, mutta yhtä ja tosinta nimeä ei lausuta, — niin pyhä ja peljättävä on se jumala. "Ei sinun pidä turhaan lausuman", — sillä ainoan valheettoman tunnustaminen voisi mystillisesti repiä reiän panssariisi, jota taistelussa käytät.

Sen olemuksen voi ilmaista myöskin täten: herkkuja ja hedelmiä, pehmeitä vuoteita, ihania näköaloja, rauhallista työtä, rakkautta, taiteen nautintoa, — kaikkea. —

Ja kuitenkin, kulta, kaikki antava, jonka tuhansia nimiä miljoonat sekasortoisessa kuorossa huutavat, ryömien toistensa ruumiilla, sinä kaikkein ylimmäinen, jonka eteen miljoonain rukoukset nousevat kuin hirvittävän hekatombin sauhu, musta ja veripunertava ja paksu ja äitelä, — kuitenkin: sinunko pappisi olisin?

Sinä, — kultainen aina kultaisesta vasikasta dollariin saakka!

Sinä, joka olet Brahma, jonka surmavaunujen alle miljoonat ruhjoutuvat!

Sinä, Molok, jonka syli hehkuu punaisena ja kiehtoo äitejä siihen lapsensa heittämään.

Julmilla aseilla on laulu leikattu sydämestäni, — nakatakseni sen kasvoillesi, sinä verenimijä, korkein jumala. Sillä lukemattomat kerrat olen halunnut laulaa sinulle hymnin oman sydämeni helpotukseksi, silloin, kun sinä olet riistänyt kaiken minulta, sinä itsevaltias herra. Laulaa aivojeni kevennykseksi, joihin kaiken raukkuuden näyt nousevat kuin raivohulluus, — raukkuuden ja heikkouden, jotka sinun epäsuosiosi ja suosiosi luovat.

Laulun, joka kajahtaa kuin kirous, — niinkuin Baalin papit muinoin viileskelivät itseään veitsillä, kun jumala ei heitä kuullut.

Mutta sinun epäsuosiosi teki minut voimattomaksi ja turrutti sydämeni ja mykisti suuni. Itsesi ylistyksestäkin, sinä aikamme ja kaikkien aikain Baal! Sinun suosiostasi riippuu sekin, miten paljon sinua kirotaan.

Niin, kun sinä tahdot, jää kaikkein synkin ja katkerin ja totisinkin iäksi tekemättä. Sytyttämättä polttouhri, jonka tulisi kohota sieraimiisi kuin satojen kärvennettyjen sydänten äitelä ja imelä ja katkera savu!

Mutta — se on Mammonan tahto, ettei hänen nimeään kukaan saa koko sen kauheudessa lausua. Se on sen Jahven jumalallinen salaisuus.

Tuon kaikkeuden vakavoiman, jonka avutta tuhannet ja miljoonat eivät ole voineet tehdä mitään hyvää. Kuin kahleet käsissä ja jaloissa he ovat viruneet köyhyydessään. Kalpeina he ovat kituneet pimeydessä, sen kaikkivoivan vihan alla.

Miten se jumala solvaa ja sortaa ja vääristää! Se kapuloi totuudensanoja lausuvan suun, se lamauttaa tahdot, tuo kiduttaja, jonka leikkiriistaa me olemme.

Se kauneuden ehto ja kauneuden kukistaja! Pohjimmainen olevainen, joka panee suuremman kansan kiskomaan kielenkin heikomman suusta, jos voi siten tulla lähemmäksi sinua, kulta! Joka teet olojen köyhyydellä lumisten maiden asukkaat rumiksi ja tihrusilmiksi, — heikkoälyisiksi kuin jäisen Tulimaan lapsetkin.

Köyhyys ja rumuus kulkevat käsitysten. Tai selittäin: toinen on rampa, toinen aistiviallinen, köyhyys kantaa kehittymättömyyttä ja pienuutta. Ja kuitenkin ne toisiaan sadattelevat kuin kurjat ja kerjäläiset ainakin, vaikka ovat toistensa apuun kytketyt. Ja ne huutavat pelastustaan, metallia, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa.

Kuinka moni lienee huoannut: "Jos vanhemmillani olisi ollut kultaa, olisivat he valinneet kauniin, voimakkaan isän ja äidin minulle. Niin en olisi nyt ruma ja heikko, vaan sopusuhtainen. Minkä ajatusten kirkkaudenkin olet minulta riistänyt, Mammona! Miten jo äitini kohdussa teit minut rumaksi, sielulta pieneksi, ja eloni alusta alkoi katkeruus ja pienentyminen edelleen. Rautapyörillä on minua ruhjottu, ja ne haavat eivät koskaan parane. Yksinäiseksi ja surevaksi ja aprikoivaksi tulee köyhä."

Kuinka monen sinä hirviö, Mammona, epäsuosiollasi seisautat hänen kauniimpain kaipuidensa tiellä! Sinä imet kuin iilimato voiman ytimistä ja tylsistät silmät ja heikonnat aivot. Sinä kuristat kurkusta ja sinä raiskaat, sinä lasten saastuttaja, Astarte! Sinä, joka panet jalot kynät ylistämään typerää ja taivas-taikauskoista, itsekästä, ja kohtelemaan hartaudella älytöntä ja heikkoa! Sinä, joka teet yksinäiset ja korkeat niin harvoiksi. Sinä olet toive, jonka tähden ihmiset haluavat toistensa seuraa; missä kaikki toivo loppuu, siinä loppuu veljeys, rakkaus, ja sijaan tulee kuolema — joka ei ole mitään. Sinun puutteesi, kulta, on mykkyys, kaikkien suurin kärsimys: sanaton tuska. Sinun helinäsi vaimentaa muut äänet, kuin riemuitsevat soittimet tukahduttavat taistelussa kaatuvien voivotukset.

Sinä ihmisten auttamaton luonteen pohja, sinä totisin valta, joka saatat heidät palvelemaan jopa itseäsi, sinä rietas, järjetön, sokea ja kiduttava!…

Sinuako ylistäisin, vaikka pappisi olen, sinä Baal, vaunuilla rusentava Brahma, ulkokullattu risti, kullattu Mariankuva, jolle tämäkin kärvennetty sydän huutaa samoinkuin miljoonien sydämet!

Koettaa huutaa ylistykseksesi herjausta, vaikka suukapulasi tukkii kurkkuni, herjausta, joka voi saattaa kuulijat epätoivoon ja vihaan: että maailman väkevin olisi muka kultaa. Että kaikki, mikä elää, on sitä, esiintyen tuhansilla nimillä. Mutta kaikkikäsittävää nimeä ei saa mainita, sillä se Jahve vaatii: ei sinun pidä lausuman!

Ei sinun pidä lausuman, sinun, joka rukoilet kirouksella, samoinkuin miljoonat muut, kidutetuin sydämin ja taivaalle kurotetuin käsin, tuota ylimmäistä, jonka metallilla Buddhat ja ristit merkitään, tuota kaikki synnyttävää ja kehittävää ja tappavaa, jonka nimi on Mammona, itsekkyys.