Ikkunaani vastapäätä, pihan yläpuolella, joka syventyy ikkunan alla kuin kaivo, asuu muuan vanha rouva. Hänellä on ikkunansa koristeena köynnös, jonka lehdet ovat nyt varisseet, niin että tukinuorat hämmentävät hänen näköalaansa kuin pölyinen hämähäkinverkko. On hänellä toinenkin kukka, pelargoni. Sen hän nostaa usein aamuisin, kun aurinko pilkahtaa vähänkin sadepilvistä, ulkopuolelle laudalle, jotta se saisi päivän kalpean säteen. Ja rouva ilmestyy monesti katselemaan kukkaansa. Hänellä on musta silkkiröijy ja päässä musta pitsimyssy, hänellä on suuret, vihertävän-harmaat silmät, jotka ovat väsyneet, niin että luomet usein ovat painua kiinni.

Ja surullisina talvihämärän hetkinä, loputtomina sadepäivinä hän useasti soittelee pieniä urkuja, yksin kamarissaan. Omituisia säveliä hänen vanhat sormensa manaavat soittimesta, kun hän istuu ikkunanpielessä kynttilän ääressä; ne sävelet kajahtelevat kummallisesti ahtaassa, sateisessa pihassa. Sävel on melkein aina yhtä ja samaa: ensin korkeilla äänillä soitettu kappale jotakin säveltä, joka pian sekautuu vähäisiin keksintöihin, juoksutuksiin, jotka soivat uruista kuin piccolosta. Fantasia vaihtuu ylimmästä äänestä alimpaan, kaikkein matalimpiin ääniin, jotka soivat kuin tuuba.

Se soitto on aivan kuin hiljaista valitusta, jota kuulee kadulla ihmiskuhinassa sokean naisen suulta, — laulavan, heikon äänen, joka pyytää almua, — yhtämittaa, yhtämittaa samat sanat, toivottomasti ja väsyneesti, kuitenkaan valitukseensa väsymättä. Niin tämäkin urkujen soittelu keskellä ääretöntä kaupunkia, yksinäisenä ja avuttomana, kuulijoita toivomatta, alistuen ja ainoastaan kuin itseään lohdutellen.

Lohdutellen jollakin, joka voi olla vain sävelissä: jonkin loppuvan ja katoavan toiveella. Vanha rouva soittaa, otsa raskaana ja silmät melkein ummessa, — jo monta kertaa on se soitto herättänyt minussa omituisia tunteita ja ajatuksia.

Ja nyt jälleen, hämärän tullessa, kuuluu se soitto, ja sateisena talvi-iltana jättiläiskaupungissa se puhuu minulle taas, mitä puhunee, — jostakin auttamattomasta ja ihmisnarrillisesta. Kärsimyksestä, jota ihmisjärki ei voi poistaa, — jostakin onnesta, joka on vain — olemattomuus. Näin nuo omituiset juoksutukset puhelevat minulle:

Maailma on suuri ja harmaa. Onnekas, jonka hetki tulee sieltä poistua, ja onnellisempi, joka ei ole sinne tullut.

Suuri ja harmaa ja auttamaton se on niille, joita on eniten, heikoille ja köyhille ja kurjille, jotka odottavat kaunista tuhatvuotista valtakuntaansa, mutta eivät sitä koskaan saa, sillä sitä ei ole kuin — taivaassa. Mitä on suuren, pauhaavan maailman touhu? Miksi juoksevat kaduilla ihmisvirrat, miksi soivat kellot ja torvet ahtaissa solissa ja miljoonat kiitävät pyörät rämisevät? Miksi tuo vilkkaus ja liike? Miksi syntyvät kaupungit, miksi syttyvät sähköt, miksi punaiset ja siniset tulet iskevät silmää, vaihtavat väriä, — mitä kirjoittavat nuo sähköjumalan sormet kyltteihin harmaiden muurien seinille? Mitä valonheijastajat kuvaavat yön himmeyteen taivaalle saakka? Miksi loisto ja kirkkaus, mitä valot vilkuttavat ja salamoivat? Mitä kirjoittavat sulatkin, miksi liikkuvat siveltimet, mitä piilee sanojen kauniiden naamioitten takana?

Maa on sutten häkki, — jonka ruuanantaja on heittänyt omiin hoteisiinsa; siinä repivät nälkäiset toisensa. Mitenkä loistavat sen suden silmät kauniina ja sähköisinä, joka on saanut toisella veljellään hetkeksi tyydytetyksi pyyteensä! Enimmät tuossa häkissä ovat revittyjä, kaadettuja, kuolevia susia, — jotka vielä kuollessaan isoovat ja ajattelevat: maailma on suuri, ja siinä olisi paljon ihanaa, — jos toiset pedot vain olisivat sen minulle antaneet.

Kansakunnat — susilaumoja ne ovat, koskaan niiden taistelu ei lopu, yhäti ne karkaavat toistensa kurkkuun ja riemastuvat suloisesta verestä. Ne taistelevat, ihanteidensa ja maineensa ja kunniansa ja asemansa puolesta — siksi, että niillä on nälkä, ja iankaikkisesti huuruaa maan pinta sutten verta, jota sudet juovat.

Köyhän maan pinta.

Ne rakentavat äärettömiä kaupunkeja, ne keksivät, työskentelevät, ne kilpailevat, kun pyyde niille ojentaa seppelettä. Nuo kaikkein enimmät, nuo köyhät, kurjat, heikot, — joille maailma on suuri. Suuri ja harmaa maailma; ja toiveissa kaunis maailma. Tuossa äärettömässä laumassa, joka tempoo ja raastaa ja temmeltää maaemon nisissä, on ani harvoja sellaisia, jotka olivat poikueessa veljiään voimakkaammat ja saivat äidiltään parhaan osan. He onnelliset ajavat vaunuissa, — hahaa, nuo sudet, miten omituista ajatella: vaunuissa he kieriskelevät, asuvat linnoissa, joissa valot häikäisevät, he syövät ja juovat sitä, jota heikko ei saa ehtoollisellakaan, loistavat jalokivissä, joista yksi pelastaisi satojen hengen. Mutta heille on maailma taas — pieni. Mitään ei ole, jota he eivät olisi saaneet, mitä maa voi antaa, mitään uutta ei heille ole auringon alla. Onnen aurinko koskee kipeästi heidän silmiinsä, he nääntyvät onnen kuorman alle, — he nääntyvät kaipuuseen, he jälleen, sillä heilläkin on nälkä — saavuttamattomaan kauneuteen, maan yläpuolelle. Siihen tuhatvuotiseen valtakuntaan, — jota ei ole kuin kuolemassa.

Susia ovat maan asukkaat, enimmät riehuvia ja pyrkiviä ja ponnistavia, joille maa on suuri, tai voittaneita susia, jotka eivät voittoonkaan tyydy. Mutta paitsi susia ovat he vielä muutakin. Maa on paitsi susihäkki myöskin kaniinihäkki, — kaikki sen asukkaat ovat paitsi susia myöskin kaniineja, jotka lisääntyvät, taistellen samalla kuin sudet. Taistelevat elääkseen, levitäkseen. Ei näet ole niillä eläimillä, jotka on tänne häkkiin suljettu, sitä yhteistä älyä, että vaikka maailma suurelta näyttää, se on liian ahdas. Liian ahdas onnen paikoista, joista kannattaa taistella.

Maa on hullu äiti, joka ei kykene elättämään kelvollisesti lapsiaan, — se vain siittää kilpailevia ja nälkäisiä susia, ja nääntyy lisääntyessään, ja sen vaikerrus yhä kasvaa. Voiko se koskaan huudahtaa suuren sanoja: autuaat ovat nisät, jotka eivät imetä, — viisaat ne sudet, jotka eivät leviä puutteeseen, jota maa ei jaksa auttaa.

Sillä maa on köyhä äiti, suurelle lapsijoukolleen se on pieni ja ahdas. Sen vaatimuksille se on liian ahdas, — sillä ihmisten kaipuut leviävät aina siihen tuhatvuotiseen valtakuntaan, jota — ei ole.

Sudet koettavat sammuttaa halunsa toistensa verellä, lämpöisellä verellä, — kunnialla, rikkaudella. Iankaikkisesti huuruaa pienen maan pinta verta, jota järjettömät vuodattavat järjettömistä. — —

Sillä tavoin soivat korvissani nuo urut, keskellä jättiläiskaupunkia, — juoksutukset, jotka ovat niin hiljaisia ja väsyneitä ja valittavaisia kuin sokean almulaulu kadun pauhinassa.

Eikä noissa tummissa tuuba-äänissä ollut muuta iloista kuin silloin tällöin livertävä piccolo-juoksutus, joka oli tuskaakin hiljaisempi ja loi sieluun ikäänkuin pienen mielikuvan taivaasta, jossa on punasiipisiä ja sinisiipisiä enkelejä ja kultainen kaupunki, josta maan lapset soittelevat lohdukseen uruillaan. Johon he eivät usko, — ja kuitenkin kuvittelevat tuota autuutta ilokseen, tuhatvuotista valtakuntaa, joka on vain kuolema.

Niin, vanha rouva soitteli surullisina talvihämärän hetkinä ikkunansa ääressä, musta pitsimyssy päässä. Hänen päänsä oli kuin sammakon: niskaa ei lainkaan, tai selkä ulottui päälakeen saakka, — vihertävän-harmaat silmät kuin sammakolla, — mutta niin kokeneet ja väsyneet.