Tanssipaikan ovella rallattavat aamupuolella yötä sähkökulkuset kuin pärpäkön kieli, koreat valot hohtavat avenuelle, sisäportaissa astuvat salahiipijäin jalat tulipunaista, pehmeää mattoa. Salissa säkenöivät kristallikruunut, ja symbaalit helisevät paksussa hienon tupakan ja hien katkussa. Lakeijain ja kyypparien ja pikenttien ja heitukkain punaiset takit vilahtelevat, juomat kuohuvat. Ulkomaalaisia istuu korokkeella.

Kaljupäitä herroja ja Argentinan raavasfarmarien ja Floridan pumpulinkaupustelijain vanhoja vaimoja ja leskiä ja puolivillejä tyttäriä. — Nuo rouvat, paksuja he ovat kuin tynnyrit, heidän niskansa on punaisissa ihralaskoksissa, heillä on kolme leukaa päälletysten, — heidän naamansa on tällainen: ylähuuli yhtyy sieraimiin maalattuna ja latuskana kuin kärsä. Hyllyviä he ovat, nuo vanhuuden raihnaamat, kuin syöttösiat heidän karjakartanoillaan Michiganissa. Sali, jossa symbaali-kurikat iskevät, on kuuma, joten he puuskuttavat hiessään ja heidän silmänsä seisovat pullollaan päässä…

Ja vanhat rouvat ja lesket ja nuorehkot tytöt syövät vatsaansa eläviä ostereita ja raakkuja ja kilpi-etanoita, hyllyvään vatsaan, jota kai kivistää, koska he painelevat sitä punaisilla käsillään, joiden paksuutta barbaariset jalokivet — tai lasinpilsa — yhä tehostavat.

Ja symbaali laulaa, ja viulunsoittaja kulkee pitkin punaista mattoa ja yllyttää alaikäisiä tyttöjä tanssiin, ja huvimestari irvistelee ja vääntelee takapuoliaan kuin Mefisto noidan keittiössä.

Ja vanhat rouvat, nuo raavasrikkaat ja tupakka-rikkaat, he nostavat samppanjalasiaan ämmähumalassa, ja puhkuen he tuijottelevat lorgneteillaan alaikäisiin tyttöihin, jotka tanssivat älyttöminä kuin kaniinit ja tekevät toisilleen pienen tempun, nuo laihat, kalpeat lapset. Ja vanhat, ihratutisevat Pernambucon ämmät, he kilistävät samppanjalla kaljupäisten hentukkainsa kanssa ja huudahtavat alahuuli riippuen kuin lehmällä: "Gesu! Mitä kulttuuria! Hienoutta. Vive la France!"

Tässä viulujen vingunnassa, — ah, kaikki on tuttua, kaikkialla rimputetaan samoin Maxim-säveliä, kaikkialla junat viheltävät samoin ja tupruttavat savua, — täällä hien ja hajuveden ja sikarien ja muun tuoksussa, jossa lakeijain ja pikenttien punaiset takit paistavat kuin ammattiratsastajain, tai kuin luteet, — jossa symbaali paukkuu, — täällä istuu nuori suomalainen dosentinrouva, joka harjoittaa "hiukan" lauluopintoja, hartevan norjalaisen filologin rinnalla. Norjalainen: hän katselee Argentinan puolivillaisia rouvia ja alaikäisiä tyttöjä ja haukottelee, — luulisi hänen leukainsa vääntyvän paikoiltaan. Mutta suomalainen dosentinrouva, joka on ollut jonkin aikaa erossa miehestään ja on hiukan "hm hm", — ah, hänen sielunsa nousee! Hänen profiilinsa on kuin kuonolaisen: leukaa ei juuri ole, pieni nenä on punainen, ja leuan alla on lystikäs syvennys, otsaa ei ole juuri mainittavaksi. Hän näkee edessään samppanjaa, ah, kuohuvaa, ranskalaista samppanjaa, hän näkee tytöt, jotka tekevät toisilleen pienen tempun, ja kääntää nokkaansa hiukan pois, mutta huudahtaa: "Ah, eikö tämä ole unta? Voiko uskoa, että tämä on totta! Punaista, tulipunaista, — kyypparien takit! Noita tyttöjä, kuinka ne ovat suloisia! Kuinka viattomasti ne nostavat toistensa loistavia helmoja. Ne ovat lapsia, — eikö totta? Eikö totta: ranskalaiset ovat suuria, ihania lapsia! Kuinka luonnollista tämä on, päiväperhosille! Kas noita, tuossa vieressä! Tuota tyttöä silkkikoltussa, ruusunpunaisessa paidassa. Ja tuota nuorukaista, — he suutelevat! He suutelevat, noin, iih, — he suutelevat! Eikö totta, että tämä on elämää! Ah, elämää, samppanjaa, ei unta."

Ja symbaali helisee ja huvimestari irvistelee, Argentinan vanhat ja puuskuttavat rouvat tuijottelevat lorgneteillaan alaikäisten tyttöjen helmoja, norjalainen nauraa ja heilauttaa päätään ja haukottelee. Ja dosentinrouva, jonka pienet silmät ovat sirrallaan kuin rotan ja ruosteenkarvainen hiussykerö kurrillaan, hän kohottaa korkean lasinsa ja huudahtaa:

"Ach, minä rakaztan tätä maata! Tämä on espriitä! Eläköön Ranska, elämä!"

Mutta keikkaselkä norjalainen pudistaa jalopeuranharjaansa, hänen kulmakarvansa rypistyvät ylen juhlallisesti, ja vielä juhlallisemmin hän sanoo:

"Madame, — no, juodaan sitten pohjaan! Mennään, — niin päästään — tuosta ranskalaisesta!" Ja hän nauraa pirullisesti.

Pikku rouvan silmät tulevat pyöreiksi, hänen äänensä vapisee, häntä melkein itkettää: "Mitä, mitä te arvelette… Herra! Ei, ei…" Ja hän kalpenee, hänen pieni, pysty nenänsä on närkästyksestä valkea. Norjalainen nauraa kyynillisesti. Ja symbaali soi, viulut ulvahtelevat, ja aladobina tutisevat Buenos-Airesin rouvat huutavat:

"Mitä kulttuuria! Vive la France!"

Pölkkypää norjalainen! Juhlallinen karhu, miksi laskit käpäläsi jo Herran voideltuun? Nyt on "heikko" hetki ohitse, huomenna on pienellä rouvalla, joka harjoittele hiukan laulua, päänsärkyä kuin kanalla, jota viina narrasi, niin, mikä katzenjammer! Silloin on madame Esprit'n sielu "en fuite", — silloin on jalosta "esprit-de-suitesta" tullut "esprit-de-fuite". Sillä aamulla istuessanne suurissa halleissa voimistusryypyillä hän juhlastelee: "Miten se oli sellaista — sairaalloista, onnetonta — elämää! Hyi, sitä turmelusta!"

Puupää norjalainen! Juhlallinen — jääkarhu.