Kerran ennen — siitä on jo kauan, — kotilaaksossani, — olin silloin vielä pieni poikanen, — keikkui nuori maalarinsälli korkeilla telineillä ja siveli valkeaksi kotini toisen kerroksen päätyä. Oli kesäpäivä: koivikko suloisessa lehdessä, aurinko säteili vienosti, ja syreenipensaissa nuokkuivat tertut.

Siitä on jo kauan. Sälli keikkui telineillä ja pensseli liikkui nopeasti, ja mies lauloi riemullista laulua. Istuin aitan portailla, paljaita jalkojani lämmitti käytävän hiekka, ja kuuntelin, kuinka sälli lauloi. Se oli suloista; korkealta lipputangon alta, jossa sinivalkoinen leijui hiljalleen, kajahteli raisu laulu. Mitä hän lauloi? Tuttua, aivan tuttua laulua:

"Sulo Suomi, pohjola…"

Reipas ja rehentelevä ja samalla kaihoisa kansanlaulu. Valkea pääty kaikui ja ilma raikui ja laulu liiteli salmille, joiden hopeassa kuvastuivat talot ja vihreät pellot ja vanha tapuli ja kalmisto.

Riemuitseva loppuveto:

"Ei ole maata sen armaampaa!"

Siitä on kauan. — Yksi tie lähti sieltä kartanolta; mutta se haarautui moniksi, — sadoiksi, tuhansiksi. Nyt: missä kulkenenkin, missä aikojani viettänen…

Kuljinpa yksin ja kuoloon saakka synkkänä, — tai riemullisena ja otsa seppeleissä, jonka unohdus antaa…

Oikkuisan onnettaren heittelemänä tai varmana…

Tai uusien maiden riemuissa, pitkillä maanteillä tahi keinuvan meren rantamilla…

Tammistoissa, ripustaen soiton oksaan ja nukkuen siimeessä…

Pohjolassa, jossa kalevaiset välkähtelevät… Taikka toivioretkillä etelän huikaisevain marmorikirkkojen portailla…

Niin, turha luetella: kuljinpa yöllä tai päivällä, olinpa sielua kuin sävel, jota soitetaan ensiviulun ohuimmalla kielellä ja vaimennetaan sordiinilla; tai heittäydyinpä lokaan. Olinpa onnen poika, rikas tai köyhä, mustalainen tai majoihin tyytyvä, ulkokullattu tai jalo, hyvä tai kelvoton, laskeva tai aulis, olin kiitetty tai naurettu, joskus väsynyt, joskus voittamaton kuin ainoastaan kärsivällisyys… Surinpa, iloitsinpa, elin, kuolin… Niin kaikkialla kajahtaa se laulu. Ja kaikki tiet vievät takaisin sinne, — pihalle, jossa istuin aitan portailla, paljaat jalat hiekassa, ja kuuntelin sällin raisua ja omituisesti raukenevaa laulua:

"Ei ole maata sen armaampaa!"

… Koivut armaassa lehdessä, syreenien tertut nuokkuvat, ja aurinko säteilee vienosti.

Alati on se sävel mielessäni: milloin sordiinilla soittaen, milloin pauhaten pasuunalla.

… Niiden rantain rakkautta! Keltaiset maantiet, joista lähin vei vanhan, harmaan tapulin ohitse, missä ristit lahoavat poppelien siimeessä…

Nuori maalari korkeilla telineillä, liikutellen nopeasti pensseliä… Sinivalkea tangossa … kun aurinko välkkyi suhisevalla koivikkorinteellä…

"Ei ole maata sen armaampaa!"

NÄMÄ SUURET KANSAT.

Niin sanovat nämä suuret kansat, nämä suuret valtakunnat: että yksi on oikeus maailmassa, ja se on voima. Ja he innostuvat siitä kuin juopuneet sotamiehet kapakassa korttipöydän ääressä. He remuavat, rähisevät ja kerskuvat kilvan. Yksi kopeilee, että hänellä on paljon kanuunaväkeä, kanuunan ruokaa, toinen, että hänpä on tehnyt paljon lapsia, nälkäistä liikalaumaa, ryöstössä verratonta, kolmas, että hänelläpä on hallussaan meri, neljäs, että hänpä muka on kotka, sillä hän lentää. Niin he kerskuvat tulevaisuudellaan ja kaunistelevat menneisyyttään, ja jokainen on isänmaallisessa asiassaan oikeassa, toinen isänmaallinen toista isänmaallista vastaan. Niin he mäiskivät korttejaan, koettavat pettää toisiaan, riitelevät ja ovat valmiit tempaamaan hukarinsa. Kaunista väkeä, nämä suuret kansat — isänmaistaan juopuneita soldateskeja. Itserakkaus heistä haisee neuvospöydän äärestä.

Ja vain yhdessä he ovat yksimielisiä: että ennenkuin he karkaavat toistensa kimppuun ja kurkkuun isänmaitaan varjellakseen, on kaduilla ja kujilla vielä pieniä, joille he näkevät velvollisuudekseen levittää sivistystä ja uskoa, s.o. ryöstää heidän kukkaronsa ja kuristaa heidät, — nuo soldateskit, voidakseen itse juoda ja pöhöttyä, nuo villit legioona sotamiehet.

… Sinä pieni Suomi, sinä vaikenevain, pyhäin metsien poika, sinä valkotukkainen ja sielulta ehkä jotenkin lapsi vielä! Että onni onkin sinut kohottanut kansakuntien joukkoon, johdattanut maailman turulle, näiden pöhöttyneiden juopuneitten ovelle! Eikö sinun olisi ollut kauniimpaa kadota vaikka lappalaisena — kuin pakosta keinotella tällaisten kanssa. Sinä pieni ja tuhma ja kokematon, mikä kohtalo odottaa sinua täällä? Hehän karjuvat oikeuttaan kilvan, suuria, räyhääviä sanoja, nuo vanhat. Hehän remahtelevat keksintönsä ilosta. Tietysti on kohtalosi se, että he antavat sinut yksituumaisesti kuristaa, siksi, että sinulla on jokunen lantti, — nuo mahtavat sotamiehet, tuo loistorykmentti, jonka päällikkö, järki, on jättänyt.

Mikä onni sinut johti hiljaisuudesta kansain kapakan ovelle?

Mutta eihän voine olla totta, että orpo kuristetaan ja tapetaan hänen vaivaisten lanttiensa tähden? Mitä pahaa olet oikeastaan siis tehnyt?

Paimennellut olet ahoillasi, viritellyt ansoja metsiin, asetellut mertoja vesiin, pyydystellyt metsoja hongistoissasi. Siinä kaikki, — joskaan et ole juuri tehnyt hyvääkään, avannut tilkun peltoa, hiukan pilliä piipitellyt, kaarnaan ja tuoheen kirjojasi leikannut, — olethan aivan lapsi vielä.

Et pahaa, et hyvää ole toimittanut. Ja se on kohtalosi, kuin muidenkin pienten. Se on isänmaitten kapakassa julistettu oikeus ja kohtuus, — he ovat järkeviä ja viisaita, nämä komeat kansat.

Niinkö tosiaan?

Ovatko nämä kansoja, nämä miehet, jotka hurjuudessaan touhuavat?

Ah, ole huoletta! Vai kansoja nämä sotamiehet! Nämä kerskujat, pöyhkeilijät! Nämä pelivimmaiset juopuneet! Nämä, jotka kiristelevät hampaitaan, mikäli puukko hampaissa sallii, toinen käsi pistimessä ja toinen väärissä korteissa, — nämä mustat ryövärit, hattu silmillä. Vai kansoja! Harvain perverssiä luokkaa he ovat, hallituksia, kapitaalihulluja, diplomaatteja. Niitä, jotka eivät ole koskaan nähneet hätää ja ovat liian tylsiä sitä kuvitellakseen, jotka sanovat kulttuurin levittämiseksi kaivosalueiden valtaamisia, jotka saarnaavat hedelmällisyyttä itse hedelmättömän onnea tavoitellen. Tämä omituisiin, hulluihin oikkuihin kasvatettu luokka, joka ei voi luopua käsityksistä isänmaa, kansa — vai kansoja! Sanomalehtihuijareita he ovat, diplomaatteja! Nämä kapakkateuhaajat ja peuhaajat, — toinen toistansa isänmaallisempi, niin että itse Jumala halkeaa kymmeneksi, kun ei tiedä, mikä heistä on isänmaallisin ja kristityin, auttaakseen häntä.

Ah, ole huoletta, — kärsi, — ehkä se auttaa.

Vaikka he antaisivatkin mielellään kuristaa sinut, poloinen, ryöstää siksi, että olet väärässä, koska olet heikko, niin yhdellä kuvittelulla toki voit edes lohduttaa itseäsi odotellessasi:

Katsele ajan merkkejä, katsele kadullekin, älä tyrmistyneenä näiden kapakkaan, niin mitä näet kaduilla, missä liikkunetkin? Siellä näet ihmiset, kansat, joilla, vaikka he ovatkin vanhoja ja pitkiä, on yhtä ystävälliset ja kiltit silmät kuin sinulla kuitenkin kaikitenkin — ehkä lienevät. Ja mitä näet niissä silmissä? Rauhallisen ja vähään tyytyvän ihmisen, ainoastaan leipäänsä, kotionneaan ja pientä huvia haluavan, ja suuttumuksen näitä puukko-souvareita kohtaan, näitä soldateskeja, joiden yhteinen nimi on: yksinvalta tai harvainvalta ja sotilasvalta ja dollarikiihko ja sanomalehti-humbugi ja kirkko, joka on epäkristillisistä epäkristillisin, — mutta jotka tohtivat nimittää itseään kansoiksi. Niin, nuo silmät, ne katselevat kummastuneina, — mutta niissä huomaat heräävän järjen — ehkä. Että milloin on aika, jolloin ei rauhallisia petetä kauniilla sanoilla: isänmaa, uskonto, sivistys? Että taistella isänmaan puolesta on kauneinta: murhata oman tai läheistensä leivän puolesta. Miksi ei sulautua halulla toisiinsa? Milloin ovat isänmaa- ja kansallisuus-sanat yhtä hullunkurisia kuulla kuin nykyään kertomus gnostilaisista uskontotappeluista? Milloin puhutaan vain yksityisistä ihmisistä, yksityisistä konnista tai sairaalloisista tai tyhmäpäistä, ei isänmaista, ja milloin ihmiset viisastuvat sen verran, ettei mikään asia taivaan alla ole heille niin pyhää, että he sen vuoksi antaisivat itsensä teurastettaviksi?

Niin supisevat tosiaankin ne todelliset suuret kansat, kuunnellessaan sotamiestensä meteliä, heidän rähinätään silloin, kun oikeat kaipaisivat päivätöittensä perästä rauhaa.

Pieni sinä olet, metsän poika. Mutta kun sinun kerran täytyy kasvaa ja varttua näiden suurten kujilla, niin totta et kasva, et voi, luojan kiitos, koskaan kasvaa tahraamaan käsiäsi rosvoudella ja verellä, — niin taidan omassa isänmaallisessa pöyhkeydessäni luulla. Mutta varttuessasi painuu vereesi vanhempien veljiesi pyrkimys masentamaan jo nuo korttihuijarit, nuo pitkin katuja ratsastajat, mellastajat, rääkyjät, — että oikeat ihmiset saavat heidän diplomaattivehkeiltään rauhan.

Niin sopii haaveilla:

Että kansat kasvaisivat, että niiden aivoissa olisi jokin lokero varattu järjelle ja anarkian itsekkyydelle, — sopii haaveilla, että pieni Suomeni, sinä pyhäin metsäin poika, olet kerran valmis suurten kelpo veljiesi kanssa kohottamaan sen punaisen lipun, joka kerran yksinään kohoaa ja ajamaan osaltasi pois melupaikoistaan nuo soltut, nuo sananväärentäjät, nuo ulkokullatut, perverssit, ja hautamaan heidän korttipöytänsä, noiden huojuvien juomapöydän.

Niin sopii - haaveilla, ja - lapsetella!