Saarellaan Seine-virrassa on temppeli, ylenee jalo Notre-Dame. Valkea ja harmaa se on, suljettu ja tumma, muun maailman keskellä. Sen tornien kulmapilarit ovat kuin luurangon nikamista rakennetut, siinä on omituisuuden tenhoa. Sen räystäissä istuvat irvistelevät piru-koirat ja näyttävät haukkuvan alas Seinelle ja kaduille, — kuin temppeliäni vartioiden ja ivaten maailman touhua. Siinä on mystiikan suloista haavetta, — sen ikkunat ovat ulkomaailmalta verhotut, värilliset ruudut kuultavat sisustassa kuin omituiset punasiniset ruusut. Suuret, valtavat, säteilevät ruusut, — kukin niistä Rosa mystica. Kierikööt maailman rattaat, soikoot kellot tallatuilla kujilla, — temppeli on pyhyyttä ja rauhaa.

Päivää olen rakastanut ja ulkoilmaa. Nyt olen viisastunut ja tullut välinpitämättömäksi. Nyt on päiväni arkinen ja harmaa, ja sen parissa olen vieras ja outo. Mutta illoin, kun Seine hälvenee pohjattomaan pimeyteen, josta vain siltojen ja rantain tulet lekkuvat, silloin alan elää. Silloin minä sytyn ja minut valtaa ihmeellinen hulluus. Silloin sytytetään alttarikynttilät minun temppelissäni, Notre-Damessani, joka on sydämessäni.

Se on pienoiskuva sinusta, jalo, kivinen, harmaa Notre-Dame, — sisältä loistava ja hiljainen ja riemukas. Siinä vasta olet minulle autuutesi antanut, kivisen temppelin jalo rouva, kaiken äiti, jota olen usein rukoillut.

Mitä olen sinulta ennen rukoillut? Anna minulle jokin, josta henkeni hurmautuu ja johon se uskoo, olen rukoillut. Ja anna minulle hulluutta, että sen uskon edestä voisin taistella. Anna sielulleni juopumus, sinä jalo temppelin asukas, sinä kaiken äiti, jonka silmät säteilevät mystillistä, vaaleaa kirkkautta.

Niin olen rukoillut pitkät ajat. Nyt en rukoile enää. Sillä kylmäksi on jäänyt Notre-Damen rouva, kuvaksi kivisen temppelin pääalttarilla, eikä ole vastannut, ei antanut mitään. Kylmänä ja korkeana on kohonnut yötaivaan korkeuteen harmaa ja musta temppeli. Kylmemmäksi yhäti on sydämeni tullut, kaikki innostus on ollut minusta ulkoa kalkituiden hautain kaltaista, kaikki pyrkimykset ja pyyteet kuin portot, jotka rientävät luokse koreina ja maalattuina.

Tyhmät olivat rukoukseni. Nyt en niitä rukoile enää, en kysy mitään. Arvelen, että juuri kaikella hartaudella ja innolla tehdään maailmassa enimmän pahaa, tunkeudutaan lähimmäisten pyhättöihin. Miksi ei kukin ihminen tyydy omaan temppeliinsä?

Niin minä arvelen, sillä kivikirkon rouva, tuo armelias, lienee silmäni avannut. Niin, hän on antanut minulle oman pyhättöni, pienoiskuvan omastaan, suljetusta ja mystillisestä, jossa yön Rosa mystica kukkii.

Hän on ilmestynyt minulle itse lihassa ja veressä, ei aatteissa.

Viimeinkin lienee taivas kyllästynyt rukouksiini, työlästynyt hullun etsintään. Se on säälinyt minua ja vastannut. Héloïse, unhe ja maailman kielto! Kun kiiruhdan sinun luoksesi, en kysy mitään, en välitä, vaikka maailma palaisi. Ja tuntuu kuin taivas minua nyt nuhtelisi entisten rukousteni tähden. Kuten se haastaisi korviini: Kuinka olet pyytänyt kuonaa, — kun kulta on sinulle aiottu? Mitä olet anellut, tyhmä ja haaveileva lapsi! Miksi olet luullut sydänten valtiatarta, ihminen? Mutta nyt olet juovuttavan maljasi saanut, — mitä puuttuu sinulta vielä? Mitä vielä tahtoisit taivaan sinulle antavan?

Niin, totisesti en mitään. Olen tyytyväinen, kaikkeen väsynyt. Paitsi siihen, joka seisoo sydämeni alttarilla, Héloïse, — unohdus kuin kuolema.

Hän on kuin kevät, syvä kuin yö, hän on tuli, joka polttaa ja kuolettaa.

Sydämessäni seisoo jalo temppeli, Notre-Dame, ylhäisenä ja salaperäisenä. Ja sen jumalatar pukeutuu silmieni iloksi valkeaan, pukeutuu siniseen, hän on koristettu kullalla ja on tuoksuva kuin kaukaisin, taivaisin haave.

Hän on kuin lilja. Kuinka monta tummantuikkeista kynttilää olen saanut hänen edessään polttaa, ennenkuin hän on minulle ihanuutensa antanut! Kuinka hartaasti, missä tuskissa olen häntä rukoillut temppelin hämärässä! Mystillistä syvyyttä ja ristiriitain tummuutta hän on minulle antanut, minulle, joka olen oppinut ihailemaan himmeäin pyhättöjen suloa, en päivän räikeyttä. Kunnes hänen suosionsa on ollut tulta ja hurmausta.

Hän on neitsyt ja hellä kuin äiti. Aina voin maailman poluilta paeta hänen luokseen, joka minua eniten rakastaa. Mitään, mitään ei hän vaadi, — ainoastaan rakkauttani.

Hän on hehkuva kuin kiirastuli, hän on lilja ja neitsyt ja Diana ja Astarte. Hänen silmistään hohtaa hymyilevä viisaus ja sydämestään sammumaton liekki.

Kaikki hän on minulle antanut. En nyt enää katsele elämän kukkia, kun minulla on unhotuksen Rosa mystica. Hän kiertää minua, hän tukehduttaa minut syleilevillä kukkaköynnöksillä.

Turhaa ja joutavaa minä ennen haaveilin. Nyt en kysy enää mitään, nyt nauran kaikelle, jos se mieleeni johtuukaan. Mitä on minulla elämän kanssa tekemistä?

Juopuneena riennän minä kivitemppelin ohitse, jolta olen paljon kysynyt ja joka minulle nyt on vastannut, — valkean ja harmaan Notre-Damen, jonka kynttilät illan pimentyessä tuikkavat kirkkaammin, Notre-Damen, joka ylenee saarellaan keskellä kaupunkia hiljaisena ja suljettuna. Minä riennän riemuiten sen ohitse oman temppelini kammioon, Héloïsen helmaan, jonka kanssa tahdomme nauttia ja kuolla.

Totisesti me uinumme kerran yhteisessä hautakammiossa, ja ruusut haudallamme toisiinsa kietoutuvat.

Paris, lokak.-jouluk. 1911.