RIBBY-TOM.

Ribby-Tom tulla laahustaa pimeänä talvipäivänä kahvilaan, — maailmanmatti, koroillaan elelijä ja vanhapoika. Pieni ja vatsalta muheva hän on, vaatteilta lystikkään ruudukas kuin shakkilauta: kellertävää ja ruskeaa, — se on hänen omaa amerikkalais-sekaista chic'iään. Hän katsahtaa ympärilleen mukavan untelosti ja alkaa kuoria hansikkaita käsistään, jotka ovat pienet ja veltot ja pehmeät, vaikka punoittavatkin nyt viluisena päivänä kuin kravunsakset, — ja jokunen jalokivi niissä välkähtää. Kyyppari kiiruhtaa tuttavallisesti luokse aikoen vaihtaa sanan pari hänen kanssaan riisuessaan hänen silkkivuorista palttootaan, jonka sisustassa on budapestiläinen leima, mutta vaikenee sitten ja tulee juhlalliseksi, sillä Ribby-Tom näyttää kärtyiseltä ja jöröltä. Hän antaa hiippamaisen soopelinnahka-lakkinsa kyypparille ja kepsuttaa vaivaisesti stamminurkkaansa, kaidalle ja pullistuvalle nahkasohvalle.

Siinä hän sitten hyllyy ja huokaisee, ei näytä tietävän mitä tekisi, — katselee tylsästi ruskeilla silmillään, ja sormet vapisevat. — Hänen kaljussa pääkuvussaan, jota jo harmaat hapset ympäröivät, kiiltelevät aikaisin sytytetyt kaasut kuin biljardipallossa, — vanhassa ja kuhmuisessa biljardipallossa. Hänen huulensa ovat punaiset ja pehmeät, — mutta nyt ne töröttävät kuin — virtahevolla.

Hän on kuivalla tuulella.

Älä kiusaa jumalia, ihminen!

Miksi Tomin suu on kuin virtahevon, kun hän torkkuu paikallaan? Liikaa kylläisyyttäkö hänen vatsansa huokaa? Toimettomuuttako tutisevat hänen jalkansa, amerikkalaisissa paksupohjaisissa kengissä. Mikä häntä vaivaa, — kyyppariin hän ei käännä silmäänsäkään, vaikka toinen seisoo hänen edessään, mutta lähtee sitten naurahtaen pois: Antaa originellin olla rauhassa, — hänen tapansa tunnetaan täällä, "paroni" on jöröllä tuulella.

Pakottaako menneen yön ilottelu hänen päätänsä? Vai tämä kostea ja pimeä talvipäiväkö häntä raukaisee, — marraskuun päivä, jolloin jo kello kolme tupsautetaan kaasulamppuihin tulet? Vai onko hänen donnansa ollut petollinen ja jäänyt pois kohtauksesta, teatterista, taidegallerioista? Tai onko hänen aamiaissalaattinsa ollut epämiellyttävä?

Vai mikä hänellä on, hän ei myhäile eikä loista pyöreänä, ei puhaltele pehmeästi savua sikaristaan, ei hyräile hiljaa soiton tahtiin eikä napsuttele sormuksillaan keppiin — keppi on kyllä hänen kädessään, sen nuppina on norsunluinen sfinksi!

Miksi hän on ikäänkuin suruinen? Miksi poskiparrat, jotka riippuvat kahtena villatupsuna, tutisevat hermostuneesti? Miksi Ribby-Tom tuijottaa pienin, ryttyisin otsin kuin mullikka? Miettiikö hän, filosofoiko?

Älä kiusaa jumaliasi, ihminen! — Mutta jos sitä teet, niin tee se ainakin viisaasti, sinä, heidän lempipoikansa ja lelleä sunnuntailapsensa, Ribby-Tom.

Sinä onnellinen, — onnellisin, — luulen. Sinä, jolle isäsi Uruguayssa, Paraguayssa, missä lienee, lammas- ja tupakkaruhtinas, on jättänyt sievoisen omaisuuden, jolla voit elää joka paikassa kuin omassa valtakunnassasi, — sinä möhkäkala, onnenpoika, aina matkalla, irti ja vapaana.

Kesät pohjoisessa tai vuorilla, talvet etelässä tai alhaalla, — kuin lintu. Sinä tulevaisuuden aeroplaani-ihminen, lentokone siipiä vailla, — joka paikassa oleksiva. Mikä vika on nyt moottorissa, kun se puhkuu ja pihahtelee tyytymättömästi?

Älä kiusaa Amerikan armorikkaita jumalia, vaan ole viisas, ihminen!

Miettiikö Ribby-Tom, ettei hänellä ole isänmaata, että hän kulkee kaikkien kansain vaateparsissa ja sopertaa jokaisen kieltä? Isänmaa — mitä se on? Onko se vain maa tai sen ihmiset vai molemmat yhteensä? Jos se on ainoastaan maa hänen mielestään, niin: on kai hän joskus käynyt sitä katsomassa, — mikä olisi estänyt? Mutta maan kauneus himmeni, kun hän tuli sitä lähelle, kaikki suhteet pienenivät: vuoret laskeutuivat, tasanko tuli ahtaaksi, ja hän kaipasi sieltä pois. Maa oli siis jokin lapsuudenkuvitelma vain, — joka loitolla ollen sai armaan hohteensa. Se oli myös tottumus, että on lapsena käsketty ihailemaan isänmaataan. Mitä? Onhan joka maalla kauneutensa, hetkeksi. No, miksi ei siis pysyä loitolla, — jos juuri ja ainoastaan siten saa kauneutta, — sen toki Ribby-Tom tiennee.

Vai ihmisetkö olisi isänmaa? Hän ajattelee heimoaan, — mutta välittäisikö hän aivan erikoisesti heistä, jos joukkoon sattuisi? Eivätkö he ole puutteellisia kuin ihmiset joka paikassa? Ovathan ihmiset kaikkialla kuitenkin samoja, — tyhmiä, ihmislapsia. Yhtä hyvä lienee nähdä ne täällä kuin kotona, — joka paikassa he ovat yhtä — intressantteja.

Mutta jos maa ja sen ihmiset eivät ole kumpikaan mitään kaivattavaa, jos niiden paras hurmaus on vain — kaipaus, niin eivät kai ne yhteensäkään ole mitään? Eivät sille, joka ei ole niistä rahallisesti riippuvainen, — ja niin ei ole Ribby-Tom, tuo kultapilvellä ajelija. Vai olisiko isänmaa niiden menneiden sukupolvien työmaa, jotka ovat uurastaneet tulevien polvien hyväksi? Mutta ovatko he mitä saaneet paranemaan? Millaisia hyväntekijöitä he siis ovat, — jos sitä aikoivat ollakaan? Isänmaa on siis jokin, jossa rakastaa — itserakkauttaan, puutteellisuuttaan, heikkouttaan. Mutta Tomilla ei puutetta liene, ja mitä heikkouteen tulee, niin: hän näyttää nyt filosofoivan. Vai kuinka on asian laita, — jos nimittäin se isänmaan ikävöimistauti häntä nyt vaivaa; ja tauti, eihän se ole hyvettä vaan heikkoutta!

Kotiako hän kaipaa, pientä suloista, siis naista, rakkautta ja lapsia? Niinkuin hän ei tietäisi, kullan-kukko, joka on saanut vapaana rakastaa, mitä samaa satakertaisesti märehdittyä rakkaus on! Huudahtaa yhdelle: Ah, minun ruumiini sielu! Ah rakkaus! Je fadore! Quel delire! Quel jouissance! Minä itken! Panttaan housuni tähtesi! A mourir! Ja niin rakentaa yhdelle kodin. Sitten näkee, että yksi oli paras loitolta nähden ja että niitä oli legio, joita voisi yhtä hyvin rakastaa. Mutta velvoitukset, uskottelut tai puute sitovat juuri tuohon ainoaan, — jos sitovat. Mutta mikä sitoisi Tomia, kultaista jumalankuvaa, pyöreää, vapaata, itsevaltiasta, — jolla on ollut valta kokea, että rakkaita on legio! Sellainen on rakkaus — hänelle, jonka auton edessä liihottelee joka päivä perhoslauma, niin ettei hänen tarvitse kuin haavilla heitä pyytää: kultaisella haavilla, — tuon pyöreän, pehmeän, hymyileväisen, jonka olen nähnyt ajelevan huvikaduilla kiiltohattu harmahtavalla ohimolla heiluen.

Näitäkö lienee miettinyt Ribby-Tom, nahkasohvalla kellotellen? Huokaako hän vieläkin? Kiusaisiko hän yhä jumalia, tuo onnenpoika? Mistä syystä? Ärtyiseltä hän näyttää vieläkin, — kuin jokin olisi radaltaan poissa. Ja hullunkurisesti hän nyt naputtaa sfinksillään pöytään, jotta kyyppari juoksee kiireesti hänen luokseen ja kumartaa hänelle kuin bamburuoko taifun-myrskyssä, — sillä mahtava on Tom joillekuille, tuo kultapoika. Kuin palmu pyhälle perheelle kumartaa luihu kyyppari hänelle. Ja nenäänsä puhaltaen tilaa paroni sikarinsa ja juomansa, lyhyesti, äksynä. Mutta salaa iskee kyyppari piccololle silmää ja puraisee alahuultansa, rientäessään tuomaan juonikolle tilattua. Pian kantaa kyyppari sikarit ja antaa Tomille tulen ja lennättää sitten hänen eteensä kuuman, höyryävän juoman.

Jokin häntä vieläkin vaivaa ja hermostuttaa. Ei nähtävästi hälinä, joka kahvilassa kasvaa, ei soittajain harjoittelu sivuhuoneessa. Kaiketi — kärpänen, joka tulee luistelemaan hänen päälaelleen, imelän höyryn viehättämänä, mikä nousee hänen lasistaan. Se on suuri kiukun syy, tuo pieni kärpänen kaiketi, — muun puutteessa! Vai ajatteleeko hän, että hänellä pitäisi olla esim. sukua, poika, toinen tuollainen Ribby-Tomin kaltainen? Ei, parempi. Hahaa, — niinkuin ihmiset tulisivat paremmiksi tai pahemmiksi, — kun ovat — ihmisiä. Yhdenlaisia — Jumalan edessä. — Mitä hän "unelmainsa" toteuttajalla, — hän, joka ei ole koskaan voinut ehkä mitään unelmoida, sillä hän on kaiken saanut.

Työtäkö hänelle vielä pitäisi olla, — tuolle pyylevälle, puhkuvalle kellukalle, — tuolle ruutupojalle elfenluusta ja teak-puusta ja kullasta. Tuolle miekkoiselle! Hahaa — nouskoonpa hän aamulla haahkanpesästään kello viiden aikaan ja menköön kaivamaan ratavallia, — hän, jonka ovelle kamaripalvelija hiipii kello kymmeneltä päivällä kuuntelemaan, joko hän on valveilla. Hahaa — moni virastomies haukottelee pulpettinsa ääressä ja ajattelee kadehtien: Ollapa kuin Ribby-Tom, — vapaa, ulkopuolella, yläpuolella, — Pekingissä, Calcuttassa, kaikessa, — paitsi tässä pulpetin ääressä. Ollapa niin, ettei mikään sitoisi. Moni sellaista miekkoista kadehtii; kyllä kai hän siis onkin onnellinen.

Vai mitä voisin vielä ajatella hänen ikävöivän? Kunniaa, mainettako — laakerinlehtiä tuon kaljun päänupin ympärille. Töistä ihmisten hyväksi, jotka eivät koskaan muuksi tule kuin mitä ovat. "Neron" töistäkö, jotka eivät mitään auta, — joista nero ei kuoltuaan mitään tiedä. Ikuisuuttako hän haluaisi uskoa? Mitä se ikuisuudella, joka on saanut maassa kaiken onnen maistaa. Vain köyhät tarvitsevat autuutta.

Mitä hän on siis niin nurjalla päällä? Varmasti hän kiusaa jumalia, en muuta ymmärrä. Mutta sehän on paha, — ja miksi hän sekautuisi niin käsittämättömiin mietteihin, viisas, itsekäs maailmanmatti?

Kiusaisiko hän näin jumalia? Älä toki tee sitä, Ribby-Tom! Mikä olet sinä jumalia kiusaamaan! Aika porho sinä kyllä olet kultinesi, mutta tyhjää sinä olet kuitenkin heidän rinnallaan. He ovat sinulle antaneet suuren onnesi, — mutta heillä on kyllä neuvonsa sinullekin, jolta ei nyt mitään puutu, joka olet irti kaikesta, — jos he sitä vain tahtovat ja jos sinä sitä tahdot! Naksaus vain heidän sormillaan, — ja sinulla on parantumaton vatsakatarri. Niksaus vain, ja voit kuolla auto-onnettomuudessa, sinä osteripussi!

Älä kiusaa siis jumalia, sinä onnellinen, sinä maailmanmatkaaja, milloin lordi, milloin pajari. Ole sinä viisas bramiini, — jos filosofoit, niin tee se edes viisaasti.

Ja niin hän kai tekeekin, — sillä nyt hänen kasvojensa kalseus näyttää sulavan, kun hän nauttii höyryävää juomaansa. Hänen poskiinsa tulee vaalea, kaunis punerrus. Silmät aukenevat suuremmiksi, — ja huulet jo hymyilevät, kun hän tupsauttelee sikarin savua entistä keveämmin. Hän puhaltelee lasiinsa leikitellen ja höyryjä hajoitellen. —

Ilta oli tummentunut, kaasujen ja sähköjen loimu kirkastuu. Väkeä lisääntyy.

Kas niin, nyt on Ribby-Tom virkistynyt. Nyt hänen kallonsa ympärillä on gloria-kiilto, melkeinpä autuaallinen. Ei liene tuhmasti filosofoinut, — jos sitä tekikään.

Luultavasti häntä kiusasi vain reumatismi, — se lienee hänet keskipäivällä herättänyt pahalta kyljeltä, ja nyt kunnon juoma sen lievensi.

No, se on vähäinen vaiva. Moni ottaisi sata reumatismia, jos saisi hänen muun onnensa, tuon, jolle ei ole annettu työtä, ei kotia, — jotka tuskin jumalien lahjoja lienevätkään. Sillä milloin on kuultu jumalien otsansa hiessä työskennelleen tai kattaneen tupaansa?

Mutta joskus on Zeus langennut ihmislapsille kultasateena, — niin, ihmisten tyttärille, — harvemmin hän kai on satanut kultaa ihmisen poikain kohdalle. No, sitäpä harvinaisempi ja jalompi on Ribby-Tomin onni.

En voi muuta kuin olettaa, että tuo jumaliaan kiusannut lapsi on nyt päässyt reumatismikohtauksesta.

Symbaalit helisevät, naiset tanssivat. Ribby-Tom puhaltelee renkaitaan ja hyräilee ja lyö hiljaa tahtia jalallaan, hän on jo antanut keppinsäkin pois. Jo vilkkuu veitikka hänen ruskeista silmistään, kun naiset luovat häneen huoaten katseensa, — hänen sormuksiinsa ja harmahtaviin hapsiinsa, jotka säteilevät jälleen nuoruutta. He tietävät, mitä kannattaa rakastaa, — yksin kallista Ribby-Tomin keppiäkin. Ilta on parhaillaan. Naiset kumartuvat sangen rakkaina yli hänen olkainsa, naiset silkissä ja kalleissa töyhdöissä. He tuudittaisivat hänet uneen kuin lapsen, he antaisivat hänelle "kaikkensa", — hän on tytöistä ihmeissään. Mutta hän vapautuu heistä, saattaen samalla parilla frangilla Ganymedeksensä, joka ajoi naiset loitommalle, kolmanteen taivaaseen.

Niin, lihavuutta puhkava ja hymyilevä Ribby-Tom ei kai kiusannutkaan jumaliaan, hyväntekijöitään, — tuo shakkilauta, ruskean ja keltaisen kirjava, tuo yksinäinen ja vapaa. Ei, hän ylistää jumaliaan: isäänsä, Uruguayn tupakoita ja Paraguayn lammaslaumoja.