Taivas sininen, kuin itsestään valaiseva, auerta himmertävä, ja ilma lämmin, — jouluaatto maaseudulla etelässä. Mikä kirkkauden ihastus ja hurmaus! Ja jouluaatto, — se tuo tumman mietteen ja kummallisen tuskan sille, joka on siellä poissa kotimaastaan ja kuitenkin vierasta maata joskus ehkä rakastaa.

Taivas sininen, aurinko läikehtii. Ilmoista jo aavistaa, millainen taivas voi olla täällä keväällä, arvaa jo Provencen sinipunan. Mahtava tuuli puissa kohisee ja tammen latvat taipuvat. Se tuuli on voimaa, rajuutta ja suloutta, — mistral, joka lentää luoteesta. Aurinko loistaa suloisen Ranskan kumpareilla. "France la dulce!"

Keväisesti henkii Ranskan kumpareilla ja laaksoissa, joiden maanteitä vieras kulkee kevein askelin, jouluaattona. Kulkee matalan joen vartta, joka kiemuroitsee levollisissa käänteissä, rannoillaan poppelirivit, joiden latvoissa tuulenpesät heiluvat… Hyvä on niissä tuulen, joka pohjanpuolelta tömähtää, hyvä on leikkivän tuulen niissä keinuella ja laulella, asua kehdoissaan, jotka sille on rakentanut poppelikujiinsa suloinen Ranska!

Virran rannalta, joka etenee hopeanvälkkyvänä metsäin vehmastoon, loistavat punakattoiset talot poppelien alta, — somat kodit heleänpunaisine kattoineen, — kuin iloiset punahilkat, — les Petits Chaperons-rouges! Ja talojen edessä on puutarhat, joissa vihanta versoo keskellä talvea, — salaatit aukovat mehukkaita lehtiään ja kaali kukkii. Jopa sammalruusutkin.

Niin auringon lauhkeassa paisteessa laaksoista ylös mäille. Kaitoja solia myöten, joiden kahden puolen ovat maatalojen sulkevat muurit. Vanhat muurit, paikoin sortuneet, muratin verhossa, joka on nyt talvella himmeänvärinen ja väsynyt, — Herra ties, millainen mies aikoinaan noidenkin ikivanhain muurien pohjakivet väänsi!

Mutta harmaita muuri-solia myöten noustaan aukealle harjulle, pellolle, jossa hohtaa paljas multa! Ruskea, väkevä, tuoksuva multa. Maa hedelmällisyydessään ja voimassaan, alastomana auringon sylissä! Ja se maa valvoo ja riemuitsee, nauttii ja uhkuu rikkautta. Se on viinipelto, jossa viinivesat värisevät keppeihinsä sidottuina, vieri vieressä — ruskeita viinivesoja silmänkantamiin. Mitkä aukeat, suuret rinteet viinimäkiä, — juovutusta, ruumiin voimistusta ja sielun janon sammutusta miljoonat vesat, — tuonne korkealle saakka.

Tuonne korkealle, jossa jättiläiskuusi kohisee ja jossa näkyy vanha ranskalainen kylä. Kevein jaloin ja riemu sielussa sinne kiipeää viinimaan polkuja pitkin, — kivikylään, joka on kuin ammoisten aikain vaakuna. Niinkuin linnoitus, — taivas tietää, milloin rakennettu; talot yhdessä ryhmässä ja vielä korkeilla muureilla varustetut ja raitille päin umpinaiset. Niiden maakartanoiden katot kyömyilevät kymmenissä mutkissa ja niitä peittää naava ja vihertävä sammal. Tai kohoavat niiden talojen yläosat kuin ruostuneet kypärät aitavarustusten keskeltä, jotka ovat kuin itsestään kalliosta kasvaneet.

Kivillä lasketut ja askelissa kapisevat kujat ovat hiljaiset. Niitä pitkin kiertelee nyt yhä ylemmäksi, — kun armas aurinko hautoo kunnaita, — jouluaattona.

Tuossa on suuri, jykevä talo, sen tammiporttiin, joka on vesiharmaa, on leikattu vuosiluku 1481! Sen talon pihalla se jättiläiskuusi kohisi. Taloa ei kadulta näe, mutta ylempää mäeltä kyllä. Raitilta muurin alta näkee ainoastaan valtakuusen oksan ja kuulee kohinan kuin surulaahus viistäisi maata. Ja vahtikoira räiskää pihalla. — Mutta ylempää mäeltä näkee, että talo on kodikas ja turvallinen. Sitä verhoaa muratti kuin kaapu ja huppu munkkia. Siinä on soma parveke, jonka kaiteen yli luumupuut kurottavat oksiaan, ja korkeasta savupiipusta pöllyää päivällissauhu. Tahtoisitko asua täällä iäti, kylien rakastaja? Rikkaassa, rauhallisessa, kauniissa kylässä? — —

Sitten tulee kyliä joka viiden minuutin päästä, vieri vieressään kuin harmaita vanhuksia, — pienten, vinojen kirkkojensa ja kalmistojensa vieressä. Kyliä, joiden viinimäet silmikoivat, kyliä, joiden takana soi metsä, kaunis metsä, harsottu köynnöksillä ja murateilla. Siellä välkkyvät pyökkien rungot heleää, homeenväristä vihreää, ja haaraiset tammet karistavat lehtiänsä väkevään multaan, joka yhä hedelmöityy…

Kunnes sillä tavoin joutuu korkeimmalle kukkulalle, missä tuuli pauhaa, missä aurinko aivan kuumentaa, missä matkalaisen vaippa avoinna hulmuaa!

Ja sinne kukkulalle kuultaa paitsi kyliä kymmenittäin kaupunkeja, valkeina ja punertavina päivänpaisteessa, mäkien rinteillä, loistaa tiheältä punaisia kattoja. Paitsi kyliä, joissa asuu tervettä ja rikasta ja herttaista väkeä, myöskin kaupunkeja, joissa työ ja leikki kilpailee ja joissa palvellaan kauneutta kai enemmän kuin missään muualla, — niin luulen, — la douce France!

Tahtoisit iäti asua täällä?

Niin miettii ja katselee kauan vuorelta. Ja siten on tullut ikäpuoli, jolloin lähtee takaisin laaksoon, — kaiken maailman ihanuuden nähneenä, ja samalla kuten nöyrtyneenä. Ja pian kulkee jälleen laakson pohjalla leveällä ja sileällä maantiellä, auringonpaisteessa.

Siellä valtaavat vanhenevan sydämen jälleen viattomat, lapselliset mielikuvat, hullut haaveet. Omituinen riemu ja silkkiset unelmat. No, vallatkoot!

La douce France! Hei, minäkin olen, — olen entisaikain trovere, — kävelen silkissä, luuttu kainalossa, — pistäydyn viinituvissa, joissa tumma viini sammuttaa janon ja vapauttaa sielun, ajan orjan. Kuljen juopuneena jälleen, notkahtelevin ja kevein jaloin kohti linnaa, jossa lauluja odotetaan, — suloinen "herttarouvani", — kuljen sepitellen haltioitunutta laulua suloisesta Ranskan maasta, — "France la dulce" — —

Virran rannalla ovat poppelipuut nyt mielestäni kuin hupaisia, jättiläissuuria peltokortteita. Ei, kuin harpun kielet ovat nuo ohuet poppelit, puut rivissä, — ja raikas, iloinen tuuli kannelta soittelee.

Mikä maa! Talvellakin sirkkalehtiä aukova. Silmuja tuoksuva, kukkiin puhkeava. Rikas maa. Älykäs, onnellinen kansa, — niin näyttää. Viisas ja iloitseva kansa. Iäti tahtoisit asua täällä?

Sitä ajatellen valahtaa sieluun vuorotellen riemu ja haikeus, — ilon ja surun sekavuus. Kuin omituinen tauti…

Että näille on kaikki annettu, — ja meille, maalle, josta vieras on kotoisin, ei mitään.

Tahtoisit asua täällä?

Se täyttää sydämen melkein lapsellisella ja synkällä vihalla. Ettei edes vapautta ole meille suotu.

Ja jouluaatto täällä. Tuntuuko koti-ikävä? Se omituinen tauti. Tauti tosiaan: riutumus, väsymys, kummallinen kyllästyminen ja hermostus. Tauti, joka ei ole hyvettä, vaan heikkoutta, kuten kaikki taudit. Sen syyt eivät ole hyvät ja terveet, huomaan. Sillä voinko ikävöidä kotimaan jouluaattoa? kysyn itseltäni. Ja heti nauran: tuota pimeimmän ajan juhlaa, joka puhkuu liian täyttä vatsaansa. Ja hartaimpana onnitteluna toivon kotijoulun aviopareille, etteivät söisi illalla silavaa niin paljon, että vuoteessa yöllä hiostuvat ja saavat aamulla joulukirkossa lentsun. Sitäkö ikävöisi täällä!

Ilta on tullut, ja poppelikujat kellertävät kuin kulta…

Iloisessa pikkukaupungissa, jossa on vain kuusitoista tuhatta asukasta, siellä on kadulla juhla, siellä on huminaa ja hälinää ja naurua tumman taivaan alla. Siellä kulkee, kuohuu väkeä toreilla, siellä loistavat tummat naisten silmät, siellä soivat kitarat, siellä, siellä leviää krouveista suloisen keitetyn viinin tuoksu, siellä varustaudutaan nauraen ja kuherrellen jouluyön messuun. Siellä on hyvä olla.

Tahtoisit iäti asua siellä, sijaa antaisi kai sinullekin aulis la douce France?

Kuitenkin, — tuo tauti. Että vaikka tahtoisikin, — ei tahdo olla siellä.

Se on katkeruutta, jopa raivoa. Ettei, hélas, ole mikään trovere, — kaukana se meistä. Vaan otsa on synkkä ja ajatus raskas ja kömpelö ja mielikuvat lapselliset ja ilo muokkaamatonta…

Että otsassa on kätkössä, kuin vaanimassa, kuva toisesta maasta, synkästä ja surkeasta ja pimeästä ja häväistystäkin. Että sen vähäpätöiset joulukynttilät tuikkavat korkean katedraalin tuhansien kirkkaiden vahakynttiläin takaa, — ja on kuin sen tuuli kohisisi kolkosti yöllä korvissa.

Että tahtoisi sinne, sen vaivaisten töllien ovelle, kun vainoojat hiipivät niitä ryöstämään ja häpäisemään. Että tahtoisi kuitenkin olla siellä elämässään ja pienessä kuolemassaan, — vaikka ympärillä on kaunis la douce France, karkeloiva iloisena yönä, — vaikka viisaat ja mustat silmät hymyilevät, suloisessa maassa, jota tuntee joskus rakastavansa.