"Rungottoman Tammen" kapakka Montmartre-kukkulalla on lähellä valtavaa Sacre-Coeurin kirkkoa, joka on valkea kuin haamu, jättiläiskokoinen ja näkyy penikulmien päähän. Se on kömpelö ja ruma temppeli, kuin bysanttilainen pyhimyksenkuva, pramea ja töykeä, se on kuin itämainen, valkea ja samalla synkkä Kristuksen kuva, — ruhtinas Kristuksen. — Sellaisena se kirkko seisoo keskellä köyhää kaupunginkorttelia, Montmartrea, jossa kapeat kujat kiertävät vanhain ja nokisten talojen välitse, kapuavat vaivalloisesti jyrkkää rinnettä ylös jättiläiskirkon prameain portaitten eteen. Keskellä korttelia, jossa punaiset myllyt pyörivät ja ilotytöt rinkuvat, — jossa on hauskuutta ja vilkkautta, ainainen väkivirta vuoren juurella puistokujilla. Siellä leikkivät lapset laitakaduilla likalätäköissä rikkonaisen katulyhdyn alla, puotien edessä, joiden ikkunoissa riippuu teurastettuja härkiä ja toisissa ikkunoissa koreita ristiinnaulitunkuvia. Ah, siellä on iloista, siellä on karuselleja, sirkusta, siellä neitseet ratsastavat sian satulassa, kädet serpentiiniohjaksissa, siellä on vilkkautta ja kiirettä.

Mitä tuo ainainen väkivirta avenuella vierii, mitä ihmiset huutavat, mitä he katselevat? Nälkänsä vuoksi he touhuavat. Miksi he järjestävät iloja? Nälkänsä vuoksi. Miksi he etsivät iloja? Heidän sielunsa ovat nälissään.

No niin, siellä muratti- ja ruohopeitteisen Montmartren kukkulan rinteellä on "Rungottoman Tammen" krouvi, — pienen, vinon torin kulmauksessa. Se on harmaa ja savustunut ja pölyinen; liuskakivinen katto on sammaltunut, ja kapakan seinustalla kasvaa vanha tammi, kallellaan alamäkeen: siitä on väännetty ravintolan nimi, kuten monien muiden huvipaikkain: "Kuolleet rotat", "Valkeat kottaraiset", "Siniset koirat", "Mustat kissat". — On talvi, ja tammen lehdet rapisevat pysytellen yhä kuivinakin oksissa.

Erään illan hämärtyessä ja tulten syttyessä ruskottaville, surumielisille kaduille istui matalassa brasseria-salissa, jota suuren lieden hulmahteleva roihu valaisi, kaksi ilonpitoon tullutta nuorukaista, nähtävästikin taiteilijoita. Salissa henkäili vartaassa ruunistuvan kauriinpaistin suloinen tuoksu, — tai kissanpaistin, ja juuri lieden vieressä, sen kotoisessa hohteessa istuivat nuoret miehet, maalaamattoman pöydän kahden puolen. Ilta oli pikaisesti pimennyt, ja alhaalta kuului jo ilon hälinä ja pauhu. Toisella nuorella miehellä oli pitkä tukka, nenä käyrä ja punoittava, silmissä uneksiva ja katseeton ilme, — hän oli runoilija, kuulin sitten. Vaalean ja likaisen manttelinsa hän oli heittänyt klassillisen olkituolin selkämykselle, samoinkuin hänen toverinsakin, jolla oli vieressään pöydällä croquis-vihko, sillä hän oli maalari. Viiniä he olivat tilanneet, paksua ja pettävää punaviiniä, ensin puolikkaan, sitten toisen, ja sitten iloisesti koko pullon. He juhlivat. Jos he olivat äsken olleet jotensakin kuivasanaisia, niin siinä he vilkastuivat, varsinkin runoilija; heidän puheensa kävi aatteelliseksi, innostuneeksi, heidän poskensa alkoivat punoittaa muustakin kuin varraspaistiroihun suloisesta heijasteesta, heidän piippunsa tuprusivat makeasti. Ja runoilija, joka istui oveen päin, hänen katseensa oli auennut ja terävä, ja hän puhui ikäänkuin vapautuneena haaveen ja haltioitumisen sanoja. Juopumuksen onnellisilla mailla he pian olivat, viinikuurnaa he polkivat, jotta rypäleet tirskuivat ja hurmehtivat heidän jalkainsa alla, heidän puheensa oli pian äänekästä ja nuorekasta ja vannovaa, ylpeästi he ylistivät, nuo pitkätukkaiset ja tahratakkiset, oikeaa korkeaa taidetta, ja halveksivat sitä taidetta, jota paljosto ymmärtää: "jouluseimen kipsistä aasinkuvaa, aivan luonnollisen kokoista ja aasin näköistä, niin, aasia". Ja krouvarin korkearintainen piikatyttö heitteli heille iloisia, ilvehtiviä katseita.

Niin he istuivat "Rungottomassa Tammessa", kukkulan sokkeloisella rinteellä, jossa apachit ja alaikäisiä tyttöjään kauppaavat äidit pitävät kokouksiaan purettavien talojen parakeissa, — jossa on iloa ja riemua, jossa rammat ja luuvaloiset kerjäläiset istuvat öisin katuojassa, kun käytävällä ei saa maata eikä voi mennä keskikadulle, sillä siellä ajaisivat päälle. Montmartressa, jonka huipulla seisoo mahtava Sacre-Coeur, kuin bysanttilainen Kristus, prameana köyhyyden keskellä, — ei ihana, helleeninen jumalanpoika. Niin he istuivat, pakisten ja väitellen ja innostuen, nuo onnekkaat, viinin höyryissä, suuren roihun valaistessa brasseriaa.

"Bacchus, Bacchus!" huusi runoilija, "sinä olet laupias, sinä olet ainoa laupias jumala". Ja maalari yhtyi viisaasti nauraen hänen maljaansa: "Humala, se on silloin tällöin sangen tarpeellinen ja kallis asia."

Niin, humala, se voi loihtia tyhjästä täyden ja tyhmästä kauniin. Se rauhoittaa sydämen ja antaa levon aivoille, jotka aprikoivat aina turhaan elämisen salaisia pulmia. Se virittää sielun laulavaksi kanteleeksi.

Niin, se tekee ihmisen hyväksi ja auliiksi, ruhtinaallisen anteliaaksi, ja hän unohtaa, mitä kovaa huominen vaatii hänen sellaisen hyvyytensä korvaukseksi, — Bacchus, unhotuksen jumala, silmäin verhooja, sielun avartaja, valistaja. —

Niin, valistaja ja silmäin avaaja kyllä, kuten monesti tiedämme. Mutta siis myöskin hetkellisten hurjain tuskien tuoja.

Sillä kun nuorukaiset nyt heiskuvat ja kiikkuvat onnessaan, "Rungottoman Tammen" juurella, joka on heille nyt talvellakin ikäänkuin lehteen puhjennut, — kun he väittelevät innoissaan ja heidän sydämensä ikäänkuin laajenee "ottaakseen koko maailman syleilyynsä", kun viinin ylväs huumaus on heidät jo vallannut, — niin: mikä uikahti ja ulahti ilkeästi tuolla ovella, — brasserian pimeällä ovella, joka on kadulle auki ja josta kostea tuuli huoahtelee?

Mikä se oli? Katukoira. Ja se tulee näiden piipunpöllyttäjien luokse, jotka huuhtelevat tupakan karvauden pois kurkuistaan paksulla ja juovuttavalla punaisella. Se tulee heidän luokseen ikäänkuin kerjäten, — ja mikä koira! Selkä koukussa kuin luokki! Kipeä elukka, takapuoli ja lanteet vapisten, — hiipien ja kiskoen perässään hervottomia takaraajojaan. Kuin vaivainen, halvattu kerjäläinen, — likainen ja kapinen ja takkuinen Parisin koira. Se näyttää olleen aikoinaan valkea, jokin vinttikoiran sekasikiö; nyt se on — minkä värinen.

Se uikuttaa silmät rähmäisinä ja punaisina, se kurottaa kaulaansa ja ulvaisee tuskasta, se seisahtuu tullessaan vähän väliä kuin pitelemään kipeitä lantioitaan, — häntä pystyssä. Saastainen, taudin kiduttama, löyhkäävä koira!

Missäpä olisi se juoma, se jumalain nektari, joka maistuisi, kun moinen koira tutisee ääressä! Ja runoilijaa, keskellä hänen humalakorskeuttaan, yökättää, suututtaa, häntä vimmastuttaa epätoivoisesti. Hän potkaisee koiraa, ja elukka ulvahtaa ja ponnistelee pakoon etujaloillaan takaruumistaan perässään raahaten. No nyt siitä pääsi!

Mutta samassa, — mitä autuutta viini kykeneekään antamaan, niin samalla se voi näyttää helvetin kuvia! Mitä raivohullun tunteita se voi herättää. Sillä juopuneen, punanenäisen runoilijan silmä, — "Rungottoman Tammen" krouvissa, Montmartren sokkeloissa, — hänen silmänsä synkkenevät nyt, — hän vaikenee heti ja tuijottaa, — näkee luultavasti jotakin. Ja hänen herkät huulensa alkavat tutista, — ah sitä viinin ilveilyä, noituutta, sen kataluutta! Hänen silmiinsä tulevat kyynelet, — oi tätä viinin kauneutta! Totisesti viini voi tehdä hyväksi ja olla valistaja!

Runoilijasta tuntuu nyt, kuin häntä itseään olisi potkaistu ja lyöty, — ja jokaista ihmistähän lyödään, vaikkeivät he juuri siitä parane eivätkä tule sellaisiksi, jotka eivät itse lyö. Hänen sydämensä on ollut kai elämästä sairas, nyt on hänen omatuntonsa haavoitettu, se on kipeä, — ehkä on ollut kauan kipeä. Ehkä hän ei ole voinut oppia olemaan lyömättä.

"Löin — tuota raukkaa", hän sanoo, "potkaisin. Mitenkä se voivotti kivusta. Potkaista vaivaista kipeihin lantioihin —!"

Mitä hän näkee sielussaan? Mikä helvetti siellä myllyää, koska hän kiristää hampaitaan, koska hän haroo tuuheaa tukkaansa, ja hänen silmänsä ammottavat.

Mitä me olemme täällä maailmassa, ihmiset? hän ajattelee. Mitä olemme toiveinemme, tarinoinemme, nuorin voimin?

Suuressa kaupungissa, ahtaassa maailmassa me kuhisemme, vilisemme, ryntäämme. Mitä me ryntäämme? Nälkämme tähden pohjaltakin, — sen tyydyttämisen ilosta me laulamme, ulvomme, sen vaikeutta me vikisemme, uikutamme, huudamme. Sen tähden me hiivimme, nuuskimme, sen tähden mietimme, aatteilemme, innostumme, siksi kilpailemme, tappelemme, rähisemme, — tempoen toiselta riistaa. Niin vilisee väkeä laidattomissa, suruisissa kaupungin sokkeloissa. Sellaista on ahtaassa maailmassa, — joka lienee kerran yhtä ainoaa kylää ja kaupunkia, yhä ahtaampaa: kilpajuoksua yhdellä ainoalla kadulla ja turulla. —

Koiria juoksee kaduilla niinkuin tuo, avuttomia, likaisia juoksukoiria, arkoja ja äkäisiä, tuhmia raukkoja ja joitakin viisaita petoja, — isoja ja pieniä. Vain koiria, — mitä niistä, sinä ihminen! Mutta ihmiset, — he ovat paljon kummempia? Mikä välkkää tai kuultaa eläimen silmistä paitsi nälkää, — eläimen, joka hyppelee kevätkiimassa? Koiran, joka juoksee siinä aina? Viettinsä vallassa nuo hullut, koirat, sikiävät, ajatuksetta, luonnon pakosta, sikiintyvät turun loassa, nuo kulkukoirat, toistensa laumaa lisäämään, toisiaan puremaan, tappelemaan, ulvomaan ja liehumaan voiton vimmassa. Sellaiset — elukat!

Jaa, maailma on ahdas, — kerran se lienee yksi ainoa kaupunki, muurahaispesä, — koskapa siitä ihmisten tapella täytyy. Ja kuitenkin ihminen ajattelee ja hänellä on "aate", suurin tyhmyytensä, hedelmällisyys, lisätä tungosta, — ah noita tyhmiä koiria. Tungosta, joka merkitsee nälkää, joka on sairautta, vääristymistä, epäsuhtaisuutta.

"Kas tuollaisia ihmisiä kuin nuo kerjäläiset kadulla: leuka pitkä ja pysty, silmissä mataluus ja ajatuksettomuus! Kas tuota toista: laihaa, otsatonta luurankoa. Kas rampaa, sielu-raajarikkoa, joka juoksee suurkaupungin kadulla."

Voi sitä, joka sen merkillisen ajatuksen saa; sen sielua synkistävät vampyyri-siivet, sen aivoissa kiehuu Baudelairen vihreä absintti-hulluus, — ihmisjärjen halveksunta.

"Meitä ihmisiä", lisää runoilija, "kuta enemmän meitä yli niin sanoakseni heikäläisen määrän tulee, sitä vaivaisemmiksi joudumme, sitä vähemmän on kullakin osaa, sitä kavalammiksi ja tylymmiksi, tyhmemmiksi tulemme, — kauneuden silmissä, — kuin elukat. Voi sitä, joka sen näkee, — ja potkaisee koiraa. Koiraa, joka juoksee nälissään ja kiimassaan.

"Mitä ovat nuo juoksukoirat kadulla? Mitä he tietävät, — sen ainoastaan, että tuntevat, kun heihin jokin koskee, kun heitä isketään, siksi että heillä on jokin vaiva, suuri vaiva: he haluavat syödä ja sikiintyä.

"Ihmisiä, ah, me olemme muka ihmisiä! Joita erottaa muista elävistä se, että meillä on järki. Järki? Jolla emme lopultakaan taida mitään. Etsimme kuin sokeat onnea, nerollamme ja voimallamme. Sattuma, pieni oikku, naurettava tilapäisyys, tauti, innostus, haave, voi meidät tuhota, tehdä sairaiksi, hulluiksi, rammoiksi, — nuoret ja viisaat. Lyödä meidät kuin kaupunginkorttelin koiravouti iskee koukkunsa isännättömän koiran kylkeen. Tai niinkuin kujeileva poika huvikseen hosaisee piiskallaan varomatonta penikkaa. Tappaa meidät oikulla, josta emme ymmärrä muuta kuin että se tuo tuskaa. Me — viisaat, ihmiset.

"Järkemme, — eikö eläin liene onnellisempi siksi, ettei hänellä liene järkeä onnettomuuttaan ajatella? Mutta ihminen on onneton aina…"

Jotakin samanlaista kuin tuo nuorukainen Montmartren iloisten tulten loimutessa lienee S. Francesco kerran tuntenut, kun hän auringon noustessa ohjasi auraa vaolla ja lauloi härkien sierainten huurutessa eläinten laulun. Jotakin samanlaista nöyryyttä ja armeliaisuuden kaipausta, — mutta tässä laulussa ei ollut Francescon iloa.

"Haha", nauraa runoilija, "ihmisiä me ollaan. — —"

Mutta kuka ties, jos onkin meitä ylempänä, — voisihan olettaa, kuvitella, — joitakin sellaisia olentoja kuin me olemme koirille. Näkymättömissä, ehkä miljardejakin. Sanokaammepa heitä vaikka jumaliksi tai ihmistä ylemmiksi, — kuten koira kai sanoisi meitä, jos niin paljon voisi ajatella, ylikoiriksi. Hahaa, — olettakaamme, että on meitä onnekkaampia, jotka pitävät meitä koirinaan. Tuollaisia taivaan koiravouteja, tai metsästäjiä tai isäntiä, — tahi vain vierailla koirilla huvittelevia, rasavillejä. Salliman olentoja, joille me olemme koiria, — joille me olemme samaa kuin koirat ihmisille. Olemme jumalien koiria, — emmehän tiedä mitä olemme, miksi oikeastaan innostumme muun kuin nälän tähden, mitä haluamme, mihin joudumme. He tietävät, meidän isäntämme: he metsästävät meillä, he ajattavat meillä petojaan ja sukuamme, — he antavat meille ruokaa, jos olemme hyviä talonvahteja, — he pieksävät meitä syystä, jota tuskin ymmärrämme, sillä nälässä ja himossa me rikoimme, — he potkivat meitä. Jotakuta makuuttavat ehkä helmassaan. He saattavat hymyillä meille, koirilleen."

"Anna jo olla!" huudahtaa nuori maalari, joka on kuunnellut hymyillen toisen juttua ja katsellut häntä tutkivasti. Mutta toinen jatkaa:

"Tuo koira, jolla ei ole älyä, joka ei kai tiedä, miksi häntä on jossakin lyöty niin, etteivät takajalat nyt häntä juoksuta, — jonka joku usutti tappeluun, mihin hän ei pystynyt, tai nälkä siihen ajoi; tuo, jolla on tauti, josta se ei tiedä enempää kuin me järkemme heikkoudesta, mutta tuntee tuskan, — tuo koira, hahaa, meidän ihmisten rinnalla…"

"Äh, anna nyt jo olla!" huutaa toinen jo kiivaasti ja punastuen, niinkuin olisi arkaan paikkaan koskettu. "Anna olla. Koira! Vaivainen, saatana! Se on vain elämän laki: että joka on heikko, sitä potkaistaan, sen on heikkona hävittävä. Se on elämän oikeus!"

Hän on vaiti hetkisen, mutta jatkaa sitten kauhistuneena, sillä hänen humalaisiin aivoihinsa on jo tarttunut toisen mielikuva ihmiskoirista ja heidän isännistään, jumalista tai sallimasta: "Vai kujeiletko sinä?"

Silloin runoilija naurahtaa toisen ärtymykselle, hänen synkkä tuulensa haihtuu, sillä se siirtyy ja hajoaa toiseen, ja hän vastaa:

"No — se oli vain Goyaa, jota, kuten tiedät, olen viime aikoina katsellut … kippis."

Ja niin he siirtyivät puhumaan jälleen taiteesta, kauneudesta, — varrasvalkean punaisessa hulmussa, "Rungottoman Tammen" vinokulmaisessa brasseriassa, Montmartren kukkulan kupeella, jonka juurella leviää auttamaton, riemuava jättiläiskaupunki ja jonka huipulla kuumottaa valkea temppeli Sacre-Coeur, itämaisine, kömpelöine kupoleineen. Sen prameudessa ja varmuudessa piilee epäilyttävä koiruus, sen itsevaltiaassa ylpeydessä ulkokultaisuus, joka pettää antamalla onnettomille pelkkiä haaveita.

Mutta kun päivä joskus talvella paistaa, silloin hohtaa sekin kauniilta, — varsinkin kaukaa katsoen; — se hohtaa penikulmien päähän Parisista, tuo korkea ja valkea temppeli, kuin hieno pitsi, — pilvenpatsas autereessa.