Kaikki on siinä vierasta, kaunista, — hermojen huumausta ja riemullista lupausta… Kun saapuu illalla kaupunkiin, jonne on halunnut, kuinka suurelta meri sen vieressä näyttää! Tai virta, — se on outo elämän virta, joka haipuu illan pimeyteen.

Meren rannalla hohtaa haaveitten kaupunki utuisena ja tuhansin tulin… Tai virrassa värisevät rantatulten kaariviivat punaisina ja keltaisina kimaltaen.

Tuntemattoman kauneus, kun ihminen astuu katupaasille, joita ei ole ennen kävellyt, se tulistaa hermot, se nousee päähän kuin juopumus, se loihtii sieluun onnellisuuden unia kuin opiumi. Rauhattomaksi ja vallattomaksi ja tuhlaavaksi ja ihmisrakkaaksi se tekee. Se kultaa sielun, herättää mielikuvituksen, tekee anteliaaksi ja hyväksi, saa nauramaan, kyynelöimään.

Niin käy vieraassa kaupungissa, jossa lyhdyt loistavat jumalanäidin kuvain edessä ja porttolain ovilla, jossa vieras rientää hyllyvillä vaunuilla suuria katuja pitkin. Taikka venheellä virroilla, joihin palatsit kuvastuvat marmori-ikkunoineen, — ja kaikki on tuntemattomuuden vapautusta ja siihen heittäytymistä, — jumalaista vallattomuutta ja palkattomuutta.

Jokin epämukavuus on outoa lähetessä vain iloksi ja hullunkuriseksi huviksi, niinkuin sille, jolla on suuret unelmansa. Jos sielulla olisi kasvot, niin ne nauraisivat koko maailmalle kuin miljonääri — pelkästään siitä onnesta, että ihminen lähestyy jotakin, jota luulee tuntemattomaksi.

Hän katselee vaunuista päättömältä näyttävää katua, joukkojen kuohuvaa ja vierasta virtailua. Hän häikäistyy sähköistä, salamoivista tulista, — koko kaupungin juhlaheijasteesta, jonka hän näkee mustalla yötaivaalla. Hän huumautuu vilinästä ja huudoista, naurusta…

Kiitäviä ajoneuvoja, loistavia ikkunoita, jumalain patsaita. Meneviä, tulevia, hätäkirkaisuja, kun hurisevat vaunut tunkevat päälle kuin helvetinkone. Meneviä ja tulevia, jyryä ja pauhua ja pillien vihellystä. Kaikki vilisee ohi, — tulet kuvastuvat laineihin… Kulta ja hopea kulisevat, kellot kalisevat, — tuntemattomain ravintolain telttakattojen alla istuvat loimottavassa valossa naiset valkein kasvoin, jokaisen huulilla hymy.

Niin, — ilotulitus on silloin meressä, virrassa, kanaaleissa, — ilotulet ihmisen kiihtyneissä hermoissa.

Ja unelmansa ensi hetket hän nauttii jossakin kolkassa, joka tuntuu kyllin yksinäiseltä, iloiselta, — ympärillä oudot kadut, ilta, yö, — ja sielu on alttojen ja sellojen säveltä, — valojen keskellä, jotka ovat ihanat siksi, että ne ovat oudot. Ja jos hän yhtyy hetkelliseen tuttavaan, on tämä hyvä tai kaunis ja suloinen, siksi, että hän on tuntematon, — katseessa syvä arvoituksellisuus.

Kas sellainen on mielestäni ihmiselle hänen tulevaisuutensa, — kaikki hänen uskonsa ja toiveensa.

Mutta koska hän pääsee siihen, jota kaipasi, kun odotettu ja uneksittu tulee eteen, kun saapuu tulevaisuus: kas, kaikki on silloin kuin suuri, nähty kaupunki. Äitelää ja kyllästyttävää. Sillä ovathan ihmiset joka paikassa samat, samaan pienuuteen sitovat heitä heidän puutteensa aina, ja mitään uutta eivät he luo auringon alla. Ja niinpä on nähty ja koettu harmaata ja haikeaa kuin tuttu kaupunki… Mutta hélas! onni kuitenkin, että tuota odottamista riittänee ihmisissä kuolemaan saakka, — niin, kuollessaankin hän haaveilee vielä jotakin uutta, johon kulkee — uusia tähtiä, Uranusta … saadakseen siellä tuntemattomaan kaupunkiin…

Onni, ettei kuollessaan muistane sitä harmautta, jonka koki, kun näkee kangastuksen, johon pyrkii, — ettei hän kuollessaankaan voi ajatella itseään pian ruumiina, kaikkea mennyttään multana, mätänä, — sillä hän ajattelee outoa kaupunkia, jota kohti hetki häntä kiidättää.