Suuressa kaupungissa, suuressa kahvilassa viulut vinkuvat ja sähkötulten heijasteet sinkoavat peiliseinästä toiseen… Viulut vinkuvat aikaisin illalla suuressa kahvilassa, ja sellot ja oboet ja piccolot, ja sunnuntaiväkeä kuhisee pilarisalissa: punakoita porvarisrouvia, joita ei arkina siellä juuri näe, porvaris-äitejä höyhenissä ja katinkullassa, tuoden tyttäriään tapaamaan tulevia vävyjään, kävelyttäen meheviä ja muhevia ja punaposkisia porvarisneitoja.

Talvinen sade lyö rankkana kadulla, ja kun kahvilan ovet lentävät vähän väliä auki, koska tulee lisää väkeä tai entisiä lähtee, kuuluu ulkoa kavioiden läiske ja pyöräin räsähtely välkkyvissä vesilätäköissä, ja ovensuussa puhaltaa kylmä viima. Mutta kahvilassa iloitsee pyhärahvas, valossa, sähköliljain peiliseinistä paistaessa, ja viulut ja sellot vetävät lämmintä, ihanaa valssia.

Paksun, kiiltävän pilarin kupeella istuu — tuon ison, sinisen hattusulan takana — muuan mies kahden naisen seurassa. Mies on pitkä, hän heilahtelee tuolillaan, hän on kuivanahkainen, mutta hänen nauravat huulensa ovat paksut ja punaiset, ja hän on kiilusilmä; — tukka on lähtenyt keskeltä päälakea vakona melkein niskaan asti. Hän ja hänen molemmat naisensa nauttivat kuumaa viiniä, naiset, joista toinen istuu miehen vieressä: laiha ja vanhahtava, mustiin puettu. Hänen nenänsä selkä kohoaa kuin setolkka, hän on sormuksissa, ja hän on kelta-ihoinen. Hän hymyilee ja huokaa; hänellä ei ole kädessä hansikkaita.

Mutta näitä kahta, herraa ja tätä naista, vastapäätä istuu pilarin vieressä kolmas. Hän on vaaleaverikkö ja nuorempi, hänen kasvonsa hehkuvat — kuumasta viinistä. Hän on punainen kuin ruusu — tekoruusu. Hänen silmänsä ovat kuin mustansiniset orvokit, niissä on kostea ja riemukas loiste. Hänen povensa aaltoaa, — ja hän näyttää kirkkaita hampaitaan, — hän on kipinä, tunnetta ja tulta. Hän vilkuu kulkevia, ja silloin hänen päänsä pyörähtelee ja heittyy vilkkaasti kuin iloisen penikan. Hänen puseronsa on valkea, täynnä rimssuja, ja lihalliset rinnat kohoilevat pitsien alla. Hänen melkeinpä ranteettomat kätensä ovat valkeissa hansikkaissa ja pää Egyptin haikaran sulissa, pää, joka heiluu ja keikkuu edestakaisin, — kun viulut laulavat ja helisevät valssia. Pää heiluu tahdissa olalta toiselle, ja suu hymyilee, — totisesti hän on taivaassa, seitsemännessä taivaassa. Suu hymyilee, se on kuin herttakuvio: ylähuuli kuin pieni ja aivan kaareva jousi, alahuuli kirsikka, — silmät välkkyvät kuin jalokivet, valejalokivet. — Niin valssin tahdissa, kun viulut vinkuvat ja sellot veisaavat ja oboet puhaltavat ja piccolot livertelevät, — sähköliljain heijastuessa peilistä peiliin.

Ja tummaverinenkin nainen hymyilee, näyttäen miettivältä, ja hänen sydänalansa liikahtelee raskaasti. Ja kaikki kolme he juttelevat vilkkaasti keskenään. Tuon vaaleaverikön taivaansiniset silmät ovat vähän väliä käännetyt yläluomia kohti, kun mies puhelee toiselle, miettivän näköiselle naiselle, — ja vaaleaverikkö on kohtelias tummalle, joka hymyilee ohuilla, värähtelevillä huulillaan, mutta ei ylentele nenäänsä riehakasti kuin hän. Ja herra raapaisee jakausta, joka ulottuu niskaan asti, luonnonjakaus,— ja hän on jalo ja iloinen kavaljeeri sekä keltaiselle että punatulle,— ja heillä on hauskaa pienen, pyöreän pöydän ympärillä, pilarin vieressä ja hehkuviinin ääressä, — kun viulut ja sellot vetävät lämmintä, ihanaa valssia ja sähköt monistuvat tuhansina heijasteina peiliseinästä toiseen.

Ja sitten vaikenee valssi, ja väen sorina ja nauru ja humu kuuluu, ja ulkoa sateen lätinä, — ja nyt pauhahtaa orkesterista kukkien ja palmunlehtien takaa "Manon". Silloin juttelevat he kaikki kolme entistä hartaammin ja innokkaammin, joihinkin asioihin vakavasti syventyen. Tämä laiha ja käyränenäinen ja punahuulinen mies puhuu totisesti ja innostuneena tummapukuiselle naiselle, ja myöskin pilarin tuolla puolella istuva vaaleaverikkö, jonka sieraimet laajenevat ja suu huohottaa, kun "Manon" itkee ja ilkkuu ja nauraa, hänkin puhuu iloisesti, joskin hajamielisesti, suruisesti hymyilevälle tummalle. Niin he puhelevat. — Ja yht'äkkiä ilmestyy heidän puhellessaan pilarin takaa ja sen takimmaista sivua hiipien valkeaan pitsihansikkaaseen verhottu naisen oikea käsi, — ja samassa ojentaa kaljuraivoinen kavaljeeri vasemman kätensä puhellessaan pilarin taakse. Ja valkohansikkainen pieni käsi, se haparoi, se vapisee, se etsii hätäisesti kuin sokea. Ja käden omistaja huudahtaa riemusta, kun mies löytää viileän pilarin takaa pehmoisen, pyöreän käden, ja nyt tempaisevat, puristavat vapisevat kädet toisiaan. Samalla kun herra ja vaaleaverikkö puhelevat vakavasti ja päätä nyykytellen tuolle tummalle ja laihalle, joka tutkivasti vilkaisee ylös ja jonka silmät näyttävät yhä tummenevan.

Niin, hän on tosiaan kasvoiltansa harmaa, mutta hän hymyilee, hänen pienet silmänsä ovat kovin mustat, mutta nyt hän nauraakin. Ja nyt vasta hän luo riutuvat kasvonsa pois, — peiliseinään päin, josta pienen ja tupsutukkaisen soittoniekan kasvot ovat katsoneet häntä jo aikaa, vaikka hän ei ole niihin katsonut, kun ne huomasi, — noihin vakaviin kasvoihin ja silmiin, jotka ensin tähtäsivät vaaleaverikköä, keikaillen ja silmiä välkytellen ja lapsellisesti, tuota nuorta naista, jolla on suu kuin herttakuvio. Soittajan kasvot ovat hetkisen olleet katkerat ja väsyneet, mutta hänen silmänsä kirkastuvat jälleen, kun hänen ja tuon tumman katseet yhtyvät peilissä, pyytävinä ja onnellisina, — samalla kun kiihkeät kädet tempovat toisiaan pilarin takana.

Niin, "Manon" pauhaa, viulut vinkuvat, ja sellot ja oboet kumisevat, ja piccolot livertävät — suuressa kahvilassa, jossa tuoksuu naisilta ja vaniljalta ja kukkasilta, myskiltä ja äitelästi hehkuviiniltä, — kun sähköliljat loimottavat tuhannesti toistuneina peileissä ja sunnuntairahvasta kuhisee, sateisena talvi-iltana.