← Table of contents
Punainen kukka y. m. kertomuksia

YÖ.

Martti Wuori translation

I.

Taskukello kirjoituspöydällä takoi nopeasti ja yksitoikkoisesti kahta nuottia. Erotusta noiden nuottien välillä oli hienonkin kuulon vaikea huomata, mutta kellon omistajasta, siitä kalpeasta miehestä, joka istui pöydän ääressä, tuntui kellon tikutus kokonaiselta laululta.

— Se on iloton ja alakuloinen, tuo laulu, puhui itsekseen kalpea mies: — aika itse laulaa sitä ja, aivan kuin opetukseksi minulle, laulaa se noin ihmeteltävän yksitoikkoisesti. Kolme, neljä, kymmenen vuotta sitte tikutti kello juuri samalla lailla, kuin nytkin, ja kymmenen vuoden kuluttua tulee se vieläkin tikuttamaan juuri samalla lailla… aivan samalla lailla.

Ja kalpea mies loi kelloon samean katseensa, vaan käänsi oitis pois silmänsä sinne, minne, niitäkään näkemättä, aikaisemmin oli katsonut.

— Kellon tahdin mukaan on koko elämä kulunut näennäisine vaihtelevaisuuksineen, suruineen ja iloineen, epätoivoineen ja hurmauksineen, vihamielisyyksineen ja rakkauksineen. Ja nyt vasta, tänä yönä, kun kaikki suuressa kaupungissa ja suuressa kartanossa nukkuu, ja kun ei muita ääniä ole olemassa, paitsi sydämen tykytystä ja kellon tikutusta, nyt vasta näen minä, että kaikki nuo kaihot, ilot, ihastukset ja kaikki, mitä elämässä on tapahtunut — kaikki on ollut ruumiittomia haamuja vain. Toiset, — niitä, joita olen takaa ajanut, tietämättä minkä vuoksi; toiset, — niitä, joita olen paennut, tietämättä miksi. Silloin en tietänyt, että elämässä on vain yksi todellisesti oleva — aika. Aika, joka kuluu niin säälimättömän tasaisesti, pysähtymättä siinä, jossa kauemmin aikaa tahtoisi pysähtyä se onneton, joka elää hetkeä varten, ja joka ei tee kiirettä vähintäkään edes silloin, kuin todellisuus on niin raskas, että tekisi mieli pitää sitä haihtuneena unena; aika, joka osaa vain yhden laulun, sen, jota minä nyt kuulen niin tuskallisen selvään.

Hän ajatteli sitä ja kello yhä vain tikuttamistaan tikutti, kiusallisesti vedellen ajan i'ankaikkista laulua. Monta seikkaa muistutti hänelle tuo laulu.

— Todellakin kummallista. Minä tiedän, että usein joku omituinen haju, tavaton esine tahi räikeä sävelmä herättää muistiin kokonaisen kuvan kauan sitte eletyistä oloista. Muistan, kuinka kerran olin läsnä erään henkilön kuolinvuoteen ääressä; silloin pysähtyi italialainen posetiivinsoittaja avonaisen ikkunan eteen, ja samalla hetkellä, kun sairas jo oli sanonut viimeiset epäselvät sanansa ja, heitettyään päänsä taaksepäin, koristen teki lähtöä, kuului typerä sävelmä oopperasta "Martta":

Linnuillen Tyttöjen Karaistut on nuolet…

Siitä saakka joka kerta, kun satun kuulemaan tuon sävelmän — toisinaan kuulen sen vieläkin, sillä typeryydet eivät helposti haihdu — ilmestyy oitis silmieni eteen rutistettu päänalainen ja siinä kalpeat kasvot. Ja kun näen ruumissaaton, alkaa pikku posetiivi oitis soittaa korvaani tuota samaa sävelmää:

Linnuillen tyttöjen…

Hyi, kuinka inhottavaa!… Vaan mitä minä aloinkaan ajatella? Niin vainkin: minkä tähden kello, jonka ääneen, näköjään, jo aikoja sitte olisi pitänyt tottua, muistuttaa minulle niin paljoa? Koko elämää. "Muista, muista, muista…" Muistan! Jopa liiankin hyvin muistan, yksin senkin, jota olisi parempi olla muistamatta. Noista muistoista kasvot vääntyvät, nyrkki puristautuu ja lyö rajusti pöytään… Nyt isku vaiensi kellon äänen ja silmänräpäyksen ajan en kuule sitä, mutta ainoastaan silmänräpäyksen vain, jonka jälkeen uudelleen kaikuu röyhkeästi, kiusallisesti ja itsepäisesti:

— Muista, muista, muista…

Kyllä, kyllä muistan. Ei minulle muistuttaa tarvitse. Koko elämä on tuossa kuin kämmenellä edessäni. On siinä ihaeltavaa!

Hän huudahti sen kovaan pakahtuneella äänellä; hänen kulkkuaan kuristi. Hän luuli näkevänsä koko elämänsä; hän muisti koko jonon törkeitä ja synkkiä kuvia, joissa hän itse oli toimivana henkilönä; muisti elämänsä koko lo'an, käänsi ylösalaisin sielunsa kaiken lo'an eikä löytänyt siitä yhtään puhtoista, kirkasta murustakaan, ja oli vakuutettu, ettei hänen sieluunsa ollut jäänyt mitään muuta, kuin lokaa.

— Eikä niin, ettei ole jäänyt, vaan siellä ei ole koskaan edes mitään ollutkaan, oikaisi hän ajatustaan.

Heikko, arka ääni kuiskasi hänelle jostakin kaukaisesta sielun sopukasta:

— Eiköpähän toki ole ollut?

Hän ei kuullut sitä ääntä tahi ainakaan ei ollut kuulevinaan sitä, vaan kiusasi yhä itseään.

— Kaikki olen muistiini johdattanut ja minusta näyttää, että olen oikeassa, ett'ei ole kohtaa, johon pysähtyä, minne jalkaa panna astuakseni ensimäistä askelta eteenpäin. Minnekä eteenpäin? En tiedä, mutta ulos ainakin tästä lumotusta piiristä. Menneisyydessä ei ole tukea, sillä kaikki on valhetta, kaikki petosta. Valhetellut olen itse itselleni ja pettänyt itseäni, mistään välittämättä. Sillä lailla pettää muita veijari, joka sanoo pohatta olevansa ja kertoo rikkauksistaan, jotka ovat jossakin "siellä" "vielä perimättä", mutta jotka ovat olemassa, ja lainailee rahoja oikealta ja vasemmalta. Koko ikäni olen jäänyt velkaa itselleni. Nyt on tullut tilin aika ja — minä olen tahallisen väärän konkurssin tekijä…

Hän mietti näitä sanoja omituisella mielihyvällä. Hän ikäänkuin ylpeili niistä. Hän ei huomannut, että, nimittäessään koko elämätään petokseksi ja sekoittaessaan itseään lokaan, hän nytkin valhetteli samalla pahimmalla valheella maailmassa, valheella omalle itsellensä. Sillä toden teolla ei hän ollenkaan pitänyt itseään niin huonona. Olisipa joku toinen sanonut hänelle edes kymmenennen osan siitä, mitä hän itse syyti päälleen sinä pitkänä iltana, niin ei olisi hänen kasvoilleen noussut häpeän puna, hänen tunnustaessaan moitetta oikeutetuksi, vaan vihan puna. Ja silloin hän kyllä olisi osannut vastata solvaajalle, joka olisi kajonnut hänen kunniaansa, — tuohon, jota hän nyt itse näkyi niin säälimättä jalkojensa alle polkevan.

Hänkö itse? Hän oli jo siinä tilassa, ettei enää voinut sanoa itsestään: minä itse. Hänen sielussaan kajahteli ääniä, jotka puhuivat eri tavoin, ja mikä näistä äänistä oikeastaan kuului hänelle, hänen minälleen, sitä ei hän itsekään voinut ymmärtää. Ensimäinen ääni hänen sielussaan, kaikista selvin, ruoski häntä varmoilla, jopa kauniillakin puheilla. Toinen, epäselvä, mutta kärkäs ja itsepäinen tukahutti toisinaan ensimäisen. "Älä kiusaa itseäsi kuoliaaksi", sanoi se. "Petä mieluummin loppuun asti, petä kaikkia. Ole olevinasi toisille muuta, kuin olet, niin on hyvä ollaksesi." Olipa vielä kolmaskin ääni, se sama, joka kysyi: "Eiköpähän toki ole ollut?" mutta se ääni puhui arasti ja tuskin kuultavasti. Sitä hän ei edes koettanut erottaakaan.

— Petä kaikkia… Ole olevinasi muuta, kuin olet… Enkös minä sitä sitte ole koettanutkin tehdä koko ikäni? Enkös sitte olekin pettänyt, enkös olekin näytellyt osaa ilvenäytelmässä? Ja mitä "hyvää" siitä on lähtenyt? Se vain, että vielä nytkin teeskentelen, kuin näyttelijä, nytkään vielä en ole se, mikä toden perään olen. Vaan tokko minä edes tiedän, mitä minä toden perään olen? Liiaksi olen takertunut voidakseni sitä tietää. Mutta saman tekevä, minä tunnen, että tässä jo muutamia tunteja perättäin teeskentelen ja pidän itselleni surkeita puheita, joita itsekään en usko, jopa puhun nytkin ennen kuolemaa. Todellako ennen kuolemaa? Kyllä, kyllä, kyllä! huudahti hän kovaan, joka kerta vihaisesti painaen nyrkillään pöydän laitaan. — Täytyyhän sitä vihdoin viimein selviytyä sekasorrosta. Solmu on niin solmittu, ettei saa auki: se on hakattava poikki. Mitä varten minun pitikään lykätä tuonnemmaksi, raastella sieluani, joka ilmankin jo on riekaleiksi raastettu? Kun se kerran oli päätetty, niin miksi sitte istua, kuin mikäkin pölkky kello kahdeksasta illalla tähän saakka?

Ja hän kävi kiireesti vetämään esille turkkinsa povitaskusta revolveria.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings