IV.

— Kello! kertasi hän. — Miksi kello?…

— Soitetaan kai kirkkoon? Rukoilemaan… Kirkko… kuumuus, Vahakynttilät. Vanha pappi, isä Mihail, toimittaa jumalanpalveluksen valittavalla, särkyneellä äänellään; lukkari laulaa möläjää. Nukuttaa; ikkunasta tuskin hämärtää päivänvalo. Rinnallani isä, pää kumarassa, tekee nopeaan pieniä ristinmerkkejä; ukkojen ja akkojen joukossa takanamme kumarrutaan alituisesti maahan asti… Kuinka siitä on kauan!… Niin kauan, ettei tahdo uskoakaan, että se on totta ollut, että itse joskus sen olen nähnyt enkä vain jostakin lukenut tahi joltakin kuullut. Ei, ei, on se ollut kaikki, ja silloin oli parempi olla. Eikä vain parempi, vaan hyvä oli olla. Jospa nyt olisi niin, niin ei olisi tarvinnut revolveria noutaa.

— Lopeta! kuiskasi hänelle ajatus. Hän katsahti revolveriin ja ojensi kätensä sitä kohti, mutta veti sen heti takaisin.

— Arkailet? kuiskasi hänelle ajatus.

— Enkä arkaile; ei sitä. Kauheata ei ole enää mitään. Vaan tuo kellon soitto — mitä varten se?…

Hän katsoi kelloaan.

— Aamukirkkoon, varmaan. Ihmiset menevät kirkkoon; monelle heistä tulee helpompi olla. Niin ainakin sanovat. Ja muistanhan, että minunkin niin oli. Nuori poika silloin vielä olin. Sitte se meni ohi, hävisi. Ja helpompi olla ei minulle sitte enää tullut mistään. Se on totta.

— Totta! Kaikki muka vielä on totta tällaisella hetkellä!

Se hetki tuntui välttämättömältä. Hän käänsi hitaasti päätään ja katsahti taas revolveriin. Se oli suuri, kruununmallinen revolveri, joka joskus aikoinaan oli ollut damaskoitu, vaan sitte oli haalennut pitkäaikaisesta vetelehtimisestä tohtorin kotelossa. Se lepäsi pöydällä perä Aleksei Petrovitshiin päin, joka voi nähdä sen kuluneen puun renkaineen nyöriä varten, ylösvedetyn hanan ja kappaleen seinään päin olevaa piippua.

— Siinä on kuolema. Pitää ottaa ja kääntää ympäri…

Kadulla oli hiljaa; ei kukaan ajanut eikä kulkenut ohi. Ja tuosta hiljaisuudesta kumahti toinen kellonläppäys; ääniaallot tunkivat sisään avonaisesta ikkunasta Aleksei Petrovitshin korviin. Ne puhuivat hänelle vierasta kieltä, mutta puhuivat jostakin suuresta, valtavasta ja juhlallisesta. Kumahdus kuului kumahduksen jälkeen ja kun kajahti viimeinen lyönti ja ääni väräjäen häipyi avaruuteen, niin Aleksei Petrovitsh ikäänkuin oli kadottanut jotakin.

Kello oli tehnyt tehtävänsä: se muistutti miehelle, jonka pää oli sekaisin, että on olemassa vielä jotakin muuta, kuin hänen oma ahdas pikku maailmansa, joka oli vaivannut hänet uuvuksiin ja vienyt itsemurhaan. Hillitsemättömänä aaltona tulvahtivat hänen ylitsensä muistot, katkonaiset, johdottomat, ja kaikki aivan kuin uusia hänelle. Sinä yönä hän vielä ajatteli monta seikkaa toisin ja muisteli paljon, ja kuvitteli, että muisti koko elämänsä ja näki selvään oman itsensä. Nyt hän tunsi, että hänessä on toinenkin puoli, se sama, josta hänen sielunsa arka ääni oli hänelle puhunut.