V.

Muistatko sinä, mitenkä sinä pienenä poikana asuit isäsi luona yksinäisessä, unhotetussa kylässä? Onneton mies hän oli, isäsi, ja hän rakasti sinua enemmän, kuin mitään muuta maailmassa. Muistatko, mitenkä te istuitte kahden kesken pitkinä talvi-iltoina, hän — tiliensä ja sinä — kirjojesi ääressä. Talikynttilä paloi punaisella valolla, himmeten hiljakseen, kunnes otit sakset ja niistit siitä karren pois. Se oli sinun tehtäväsi ja sinä sen toimitit niin vakaasti, että isä aina loi ylös silmänsä "suuresta talouskirjasta" ja katseli sinua, tavallinen, alakuloinen ja ystävällinen hymy huulillaan. Silmäyksenne kohtasivat toisensa.

— Näes, isä, min' oon jo näin paljon lukenut, puhelit sinä ja näytit lukemasi sivumäärän, puristaen lehdet sormesi väliin.

— Lue, lue, poikaseni! kehoitteli isä ja vaipui jälleen tileihinsä.

Hän antoi sinun lukea kaikkea, sillä ainoastaan hyvä painuu hänen kelpo poikansa sydämeen. Ja sinä luit ja luit, ymmärtämättä niitäkään noista mietteistä, vaan selvään, vaikka omalla tavallasi, lapsen tavoin, vastaan ottaen sieluusi kuvaukset.

— Niin, silloin kaikki näytti siltä, miltä näyttikin. Punainen oli punaista, eikä punaisia säteitä heijastavaa. Silloin ei ollut vaikutelmille valmiita muotoja — aatteita, joihin ihminen valaa kaiken havaitsemansa, välittämättä siitä, kelpaako muoto vai eikö siinä ole halkeamaa. Ja jos rakastit jotakin, niin tiesit rakastavasi; epäilyksiä siinä ei ollut.

Kauniit pilkalliset kasvot katsoivat häntä silmiin ja katosivat.

— Entäs tuo? Rakastitko sitäkin? Toden totta, kyllä tarpeeksi tunteita näyttelitte. Vaan tuntui kuin olisit vilpittömästi silloin puhunut ja ajatellut… Kuinka paljon tuskia olikaan! Ja kun onni tuli, niin se ei ollenkaan onnelta näyttänytkään, ja jos silloin todellakin olisin voinut antaa ajalle käskyn: "odota, seis, tässä on hyvä olla", niin olisinpa vielä ajatellutkin oliko käskettävä vai ei. Vaan sittepä, ja hyvinkin pian, piti jo ajaa aikaa eteenpäin… Vaan mitäs nyt sitä ajattelen! Ajateltava on sitä, mikä oli, eikä sitä, miltä on näyttänyt.

Ja ollut oli hyvin vähän: ainoastaan lapsuus. Siitäkin oli muistiin jäänyt vain hajanaisia palasia, jotka Aleksei Petrovitsh ahnaasti alkoi kerätä kokoon.

Hän muistaa pienen talorähjän, makuuhuoneen, jossa hän makasi vastapäätä isää, muistaa punaisen maton, joka riippui isän vuoteen yläpuolella; joka ilta, nukkuessaan, katseli hän tuota mattoa ja löysi sen kummallisista koristeista yhä uusia muotoja: kukkia, petoja, lintuja, ihmismuotoja. Hän muistaa erään aamun ja hajun oljista, joilla uuni pantiin lämmitä. Nikolai-poika oli kantanut eteisen täyteen olkia ja sylyksittäin syytää niitä uunin suusta sisään. Valkea palaa rattoisasti ja kirkkaasti ja savu antaa mieluisan, hiukan kirpeän hajun. Aleksei oli valmis istumaan uunin edessä kokonaisen tunnin, mutta isä kutsui häntä teetä juomaan ja sen jälkeen alkoi opetus. Hän muistaa, miten hän ei ymmärtänyt kymmenmurtolukuja, miten isä kiukustui ja kaikilla tavoin koetti selittää niitä hänelle.

— Hän ei taitanut itsekään osata niitä silloin oikein hyvin, ajatteli Aleksei Petrovitsh.

Sitte — Biblian historia. Se miellytti Alekseita enemmän. Ihmeellisiä, valtavia ja haaveellisia kuvia! Kain, sitte Joosepin historia, kuninkaat, sodat. Mitenkä kaarneet kantoivot ruokaa profeetta Eliakselle. Ja siinä oli kuva: Elias istuu kivellä, kädessä iso kirja, ja kaksi lintua lentää hänen luokseen, nokassaan jotakin ympyriäistä.

— Isä, katsohan: Eliakselle kaarneet leipää toivat, vaan meidän Korppi viepi meiltä kaikki.

Kesy korppi, jonka nokka ja kynnet olivat punaisiksi maalatut, — se oli Nikolain keksintö, — hyppii syrjittäin sohvan selkälaitaa pitkin ja yrittää, kaulaansa kurottaen, vetää seinältä pronssipuitteita. Puitteissa on pikkarainen vesimaalilla maalattu nuoren miehen kuva, jonka ohimohiukset ovat sileiksi su'itut ja joka on puettu tummanvehreään virkapukuun olkaimineen, tavattoman korkeine punaisine kauluksineen ja tähtineen napinlävessä. Se on isä itse, viisikolmatta vuotta sitte.

Korppi ja kuva vilahtivat ja katosivat.

— Mitäs sitte vielä? Tähdet, luola, seimi. Muistan, että seimi oli minulle vielä aivan uusi sana, vaikka kyllä aikaisemmin tunsinkin seimet tallissa ja navetassa. Vaan tämä seimi näytti joltakin erityiseltä.

Uutta Testamenttia ei opetettu samalla lailla, kuin Vanhaa, ei paksun kuvakirjan mukaan. Isä itse kertoi Alekseille Jesuksesta Kristuksesta ja luki usein sivumääriä Evankeliumia.

— Ja jos joku lyö sinua oikealle korvalle, niin käännä hänelle vasen. — Ymmärrätkös, poikaseni?

Ja isä alkoi pitkän selityksen, jota Aleksei ei kuunnellut. Hän keskeytti yht'äkkiä opettajansa.

— Isä, muistatko, kun setä Dmitri Ivanovitsh kävi meillä? Silloin tapahtui ihan sillä lailla: hän löi Tuomoa poskelle ja Tuomo vain seisoo ja setä Dmitri Ivanovitsh löi häntä toisellekin poskelle; ja Tuomo seisoo yhä. Minun tuli häntä niin sääli ja minä rupesin itkemään.

— Niin, silloin itkin, — sanoi Aleksei Petrovitsh, noustuaan tuolilta ja alkaen astua edestakaisin huoneessa: — minä silloin rupesin itkemään.

Hänen tuli hirveän sääli noita kuusivuotiaan pojan kyyneleitä, ikävä sitä aikaa, jolloin vielä saattoi itkeä sen tähden, että hänen läsnäollessaan lyötiin puolustuksetonta miestä…