PUNAINEN KUKKA.
Martti Wuori translation
I.
"Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Pietari I:sen nimessä julistan pidettäväksi tarkastusta tässä hullujenhuoneessa!"
Nämät sanat lausuttiin kovalla, kimakalla, heleällä äänellä. Sairaalan kirjuri, joka mustetäplillä tahratun pöydän ääressä kirjoitti sairaan nimen suureen repaleiseen kirjaan, ei voinut pidättää nauruansa. Mutta ne molemmat nuoret miehet, jotka sairasta sinne saattoivat, eivät nauraneet: he tuskin pysyivät jaloillaan, oltuaan kaksi vuorokautta makaamatta tuon mielipuolen seurassa, jonka he vastikään olivat rautatietä myöten sinne tuoneet. Viimeisen edellisellä pysäkillä oli raivo käynyt pahemmaksi; jostakin olivat he saaneet hullujen paidan ja, kutsuttuaan konduktöörin ja santarmin avuksi, pukeneet sen sairaan päälle. Siten olivat he saaneet hänen tuoduiksi kaupunkiin sekä sairaalaan.
Hän oli hirvittävä. Paitsi hulluuden kohtauksessa repaleiksi repimäänsä harmaata pukua, ympäröi hänen runkoansa karkea takki; pitkät hihat puristivat hänen kätensä ristiin rinnan päälle ja olivat sidotut solmuun selän taakse. Tuliset, tuijottavat silmät (hän ei ollut maannut kymmeneen vuorokauteen) hehkuivat liikkumattomasta loisteesta; suonenvedon värähdys, tempoi alahuulta; takkuiset kiharat hiukset valuivat harjana hänen otsallensa; nopein, raskain askelin astuskeli hän nurkasta nurkkaan, tutkivasti katsellen vanhoja kaappeja papereineen ja vahavaatteella peitettyjä tuoleja sekä väliin silmäillen saattomiehiäänkin.
— Viekää hänet osastoon. Oikealle.
— Minä tiedän, minä tiedän. Viime vuonna olin jo kanssanne täällä. Me tarkastimme sairaalaa. Minä tiedän kaikki, ja minua on vaikea pettää, — sanoi sairas.
Hän kääntyi ovelle päin. Vartija aukaisi sen hänelle; astuen yhtä nopein, raskain ja varmoin askelin sekä mielipuolinen pää hyvin pystyssä, lähti hän ulos huoneesta ja melkein juosten meni hän oikealle mieliviallisten osastoon. Saattajat ehtivät tuskin seurata häntä.
— Soita. Minä en voi. Te sidoitte käteni.
Ovenvartija aukaisi oven ja he astuivat sisään sairaalaan.
Tämä oli iso, vanhaan ruunun malliin rakennettu kivikartano. Kaksi suurta salia, joista toinen — ruokahuone, toinen — yhteinen asunto rauhallisia sairaita varten, leveä läpikäytävä, varustettu lasiovella, joka vei kukkaistarhaan, sekä parikymmentä eri huonetta, joissa sairaat asuivat, täyttivät alakerran; siellä oli myöskin kaksi pimeää suojaa, toinen verhottu sisältä patjoilla, toinen laudoilla, joihin raivoisat pantiin, ja äärettömän suuri, kupukattoinen, synkkä huone — kylpyhuone. Yläkerrassa olivat naiset. Sekavaa, ulvomisien ja vaikeroimisien keskeyttämää hälinää kuului sieltä. Sairaala oli rakennettu kahdeksallekymmenelle hengelle, mutta koska se oli yksinään muutamia lähikuvernementteja varten, niin pidettiin siinä aina 300:taan henkeen saakka. Pikkuruisissa kopeissa oli vuoteita nelin, viisin; talviseen aikaan, kun sairaita ei laskettu puutarhaan ja kun kaikki ristikoilla varustetut ikkunat olivat kokonaan kiinni, oli sairaalassa sietämättömän raskas olla.
Uusi sairas vietiin huoneeseen, jossa kylpyammeet olivat. Terveeseenkin ihmiseen saattoi se tehdä tukalan vaikutuksen, saatikka sitte sairaaseen, kiihtyneeseen mielikuvitukseen. Se oli, niinkuin sanottu, suuri, kupukattoinen huone, jonka lattia oli tahmea kivilattia ja jota valaisi yksi ainoa, nurkkaan tehty ikkuna; seinät ja kuvut olivat tumman punaisiksi maalatut; liasta mustuneeseen lattiaan ja sen tasalle oli tehty kaksi kivistä ammetta, aivan kuin kaksi pitkulaista, vedellä täytettyä hautaa. Suunnattoman suuri vaskiuuni silinterinmuotoisine vedenlämmityskattiloineen ja monine vaskisille torvineen ja hanoineen täytti ikkunan vastakkaisen nurkan; kaikella oli sairaalle mielelle tavattoman kamala ja haaveenomainen luonne, ja ammeiden hoitaja, muuan lihava, aina vaitioleva Vähä-venäläinen, lisäsi synkällä näöllään vielä tätä vaikutusta.
Ja kun sairas tuotiin tähän hirveään huoneeseen kylpemään ja, sairaalan ylilääkärin parannustavan mukaan, hänen niskaansa oli pantava iso laastari, niin joutui hän raivoon ja vimmaan. Perättömiä ajatuksia, toinen toistaan eriskummallisempia, alkoi pyöriä hänen päässänsä. Mitä tämä on? Kidutustako? Salainen rankaisupaikka ehkä, jossa hänen vihollisensa olivat päättäneet tehdä lopun hänestä? Kenties itse helvetti? Hänelle tuli vihdoin mieleen, että se oli jotakin kidutusta. Hän riisuttiin, huolimatta hänen hurjasta vastustelemisestansa. Sairaudesta lisääntyneellä voimalla riuhtaisihe hän helposti irti muutamien vartijain käsistä, niin että he kaatuivat maahan; vihdoin sai neljä miestä hänen kumoon ja, tartuttuaan häntä käsistä ja jaloista, laskivat hänen lämpimään ammeeseen. Se näytti hänestä kiehuvalta vedeltä, ja hullussa päässä vilahti johdoton, katkonainen ajatus, että se oli kiehuvalla vedellä ja kuumalla raudalla toimitettava kidutus. Vedestä läkähtyen ja suonenvedontapaisesti taistellen käsillään ja jaloillaan, joita vartijat lujasti kiinnipitelivät, karjui hän, tukehtuen, johdottomia puheita, joita itse kuulematta, on mahdotonta kuvitellakaan mielessään. Siinä oli sekä rukouksia että kirouksia. Hän huusi, siksikuin hänen voimansa uupuivat ja lopuksi lausui hän hiljaa, katkerasti itkien, lauseen, joka ei ollut missään yhteydessä hänen edellisten sanojensa kanssa:
— Pyhä Yrjö-marttiira! Sinun käsiisi annan minä ruumiini. Vaan en henkeäni, oi, en!…
Vartijat pitelivät häntä yhä, vaikka hän jo oli rauhoittunutkin. Lämmin kylpy ja pään päälle pantu jäitä sisältävä rakko tekivät vaikutuksensa. Mutta kun hän, melkein tunnottomana, otettiin ylös vedestä ja asetettiin tuolille istumaan laastarin panemista varten hänen niskaansa, niin viimeiset voimat ja hurjat ajatukset jälleen puhkesivat ilmi.
— Miksi? Miksi!? huusi hän. — Minä en ole tahtonut pahaa kellekään. Miksi tappaa minut? O-o-o! Oi, Herra Jumala! Oi, te, ennen minua kidutetut, teitä rukoilen, pelastakaa…
Polttava kosketus niskaan sai hänen hurjasti taistelemaan. Palvelijat eivät voineet tulla toimeen hänen kanssaan, eivätkä tietäneet, mitä tehdä. — Eihän sille mitään voi, — sanoi tätä tekoa johtanut sotamies. — Pitää pyyhkiä.
Nämä tavalliset sanat saivat sairaan vapisemaan. Pyyhkiä!… Mitä pyyhkiä? Ketä pyyhkiä? Minua!— ajatteli hän ja peitti kuoleman kauhusta silmänsä. Sotamies tarttui karkeaan pyyheliinaan molemmista päistä ja hieroi sillä, kovasti painaen niskaa, jota tehden hän repäisi irti laastarin ja päällimäisen ihon, niin että siihen tuli avonainen, punainen hieroma. Kipu tästä, joka tyynelle ja terveellekin ihmiselle olisi ollut sietämätön, tuntui sairaasta kaikkein viimeiseltä. Hän tempaisihe hurjasti koko vartalollaan, riuhtaisihe irti vartijani käsistä ja hänen alaston ruumiinsa romahti lattian paasille. Hän tahtoi huutaa, vaan ei voinut. Hän vietiin tunnottomana vuoteeseen ja kohta vaipui hän pitkään, sikeään ja kuoleman tapaiseen uneen.