III.

— Kuinka te jaksatte? kysyi tohtori häneltä seuraavana päivänä.

Sairas, joka vast'ikään oli herännyt, makasi vielä peitteen alla.

— Mainiosti! vastasi hän, hypähtäen ylös, pannen tohvelit jalkaansa ja tarttuen aamutakkiinsa. — Oivallisesti! Yksi vain ei ole hyvä; kas tässä!

Hän näytti niskaansa.

— Minä en voi kivutta kääntää kaulaani. Mutta ei se mitään tee. Kaikki on hyvin, jos vain sen ymmärtää; ja minä kyllä ymmärrän.

— Tiedättekö, missä olette?

— Tietysti, tohtori! Olen hullujen huoneessa. Mutta jos sen vain ymmärtää, niin on se aivan yhden tekevä. Aivan yhden tekevä.

Tohtori katseli häntä terävästi silmiin. Hänen kauniit, hyvin hoidetut kasvonsa somasti kammattuine kullahtavine partoineen ja levollisine sinisine silmineen, jotka katselivat kultasankaisten silmälasien läpi, olivat liikkumattomat ja läpitunkemattomat. Hän tarkasteli.

— Miksi noin terävästi katselette minua? Te ette näe, mitä minun sielussani on, — jatkoi sairas — vaan minä näen selvästi teidän sieluunne! Miksi teette te pahaa? Miksi olette te koonneet tämän joukon onnettomia ja pidätte heitä täällä? Minulle on yhdentekevä: minä ymmärrän kaikki ja olen levollinen; mutta he? Miksi nämä kiusaukset? Ihmisestä, joka on saavuttanut sen, että hänen sielussansa on suuri ajatus, yhteinen ajatus, — hänestä on yhden tekevä, missä asuu, mitä tuntee. Vieläpä elää tahi olla elämättä… Eikö niin?

— Hyvin mahdollista, vastasi tohtori, istuutuen tuolille huoneen nurkkaan, nähdäkseen sairasta, joka nopeasti käveli nurkasta nurkkaan, kopisuttaen suuria, hevosennahkaisia tohveleitaan ja liehutellen punajuovikkaan, isokukkaisen pumpulisen kauhtanansa liepeitä. Tohtorin seurassa oleva välskäri ja sairaalan päällysmies seisoivat edelleen asennossa oven edessä.

— Ja minullakin se on! huudahti sairas. — Ja kun minä sen löysin, tunsin itseni uudesta syntyneeksi. Tunteet teroittuivat, aivot työskentelee enemmän kuin konsanaan. Mitä ennen saavutti pitkällä jonolla päätelmiä ja arveluja, sen tunnen nyt intuitiivisesti. Minä olen todellisuudessa saavuttanut sen, mihin filosofia on pyrkinyt. Minä elän itsessäni suuria aatteita siitä, että avaruus ja aika vain — ovat kuvitelmia. Minä elän ilman avaruutta, kaikkialla tahi en missään, kuinka tahdotte. Ja sen tähden on minusta yhdentekevä, pidättekö minua täällä vaiko laskette vapaaksi, olenko vapaa vaiko sidottu. Minä olen huomannut, että täällä on vielä muutamia muitakin samallaisia. Mutta muusta joukosta on sellainen olettamus hirveä. Miksi ette päästä heitä vapaiksi? Kuka tarvitsee…

— Te sanoitte, — keskeytti tohtori, — että elätte ulkopuolella aikaa ja avaruutta. Vaan täytyneehän myöntää, että me nyt olemme tässä huoneessa ja että nyt on — tohtori otti kellon esille — puoli yksitoista 6 päivä toukokuuta vuonna 18—. Mitäs te siitä arvelette?

— En mitään. Minusta on yhdentekevä, missä ja milloin olin ja elin. Jos se minusta on yhdentekevä, niin eikö se merkitse, että minä olen kaikkialla ja aina?

Tohtori naurahti.

— Omituista logiikkaa, — sanoi hän, nousten ylös. — Kentiesi olette oikeassa. Näkemiin asti. Ettekö tahdo sikaria?

— Kiitos. — Hän seisattui, otti sikarin ja puraisi hermoisasti poikki sen pään. — Tämä auttaa ajattelemaan, — sanoi hän. — Se on maailma, pienoismaailma. Toisessa päässä alkaalit, toisessa hapet… Semmoinen on maailmankin tasapaino, jossa vastakkaiset alkeet neutraliseeraantuvat. Hyvästi, tohtori!

Tohtori lähti etemmä. Suurin osa sairaita odotti häntä, seisoen asennossa vuoteensa vieressä. Ei mikään päällikkyys nauti sellaista kunnioitusta alemmiltaan, kuin mieliviallisten lääkäri sairailtaan.

Jäätyään yksin, jatkoi sairas kulkuaan nurkasta nurkkaan. Hänelle tuotiin teetä; istumatta tyhjensi hän kahdessa siemauksessa suuren lasin ja melkein silmänräpäyksessä söi hän ison palan valkoista leipää. Sitte lähti hän ulos huoneesta ja kulki, pysähtymättä, muutaman tunnin ajan nopein ja raskain askelin rakennuksen päästä päähän. Oli sateinen päivä ja sairaita ei päästetty ulos. Kun välskäri tuli etsimään uutta sairasta, niin näytettiin hänet käytävän päähän; sairas seisoi siellä, kasvot kiinni puutarhaan vievän oven lasissa, ja katsoa tuijotti kukkalavaan. Hänen huomionsa oli kääntänyt puoleensa tavattoman heleän punainen kukka, muuan unikukan laji.

— Tulkaa punnittavaksi, — sanoi välskäri, koskettaen häntä olkapäähän. Ja kun sairas kääntyi kasvoin häneen päin, niin oli välskäri vähällä horjahtaa pelästyksestä: niin paljon villiä häijyyttä ja vihaa hehkui noissa mielipuolen silmissä. Mutta nähtyään välskärin, muutti sairas oitis kasvojensa ilmeen ja seurasi häntä tottelevaisesti, sanomatta sanaakaan sekä ikäänkuin syviin mietteisiin vajonneena. He tulivat tohtorin huoneeseen: sairas kävi itse suuren kymmenysvaa'an päälle; punnittuaan hänen, merkitsi välskäri kirjaan vastapäätä sairaan nimeä 109 naulaa. Seuraavana päivänä oli 107, sitä seuraavana 106.

— Jos näin käypi edelleenkin, niin ei hän elossa pysy, — sanoi tohtori ja käski ruokkia häntä niin hyvin kuin suinkin.

Mutta huolimatta tästä ja sairaan tavattomasta ruokahalusta, laihtui hän päivä päivältä ja välskäri kirjoitti kirjaan joka päivä yhä pienemmän naulaluvun. Sairas ei maannut melkein ollenkaan ja vietti kaiket päivät alituisessa liikkeessä.