VI.

Ja sairas sidottiin. Hän makasi, hullun paitaan puettuna, vuoteellaan, lujasti sidottuna leveillä palttinaliuskareilla sängyn rautaisiin poikkipienoihin. Mutta hurjat liikkeet eivät tauonneet, vaan pikemmin lisääntyivät. Monta tuntia ponnisti hän voimiansa vapautuakseen kahleistaan. Kerran, kovasti tempaisemalla, sai hän vihdoin yhden siteen katkaistuksi, irroitti jalkansa ja pujottauduttuaan muiden alta, alkoi sidotuin käsin kävellä pitkin huonetta, villisti ja epäselvästi huudellen.

— Vieköön sun!… huusi sisään tullut vartija. — Piruko sua auttaa! Miehet! Tulkaa joutuun, hän pääsi irti.

Ja kolmen hyökkäsivät he sairaan kimppuun. Alkoi kova ottelu, väsyttävä hyökkääville, tuskallinen itseänsä puolustavalle henkilölle, joka kadotti viimeisetkin voimansa. Vihdoin saivat he hänen kaadetuksi vuoteeseen ja hän sidottiin entistänsä kovemmin.

— Te ette käsitä, mitä teette! huusi sairas hengästyen. — Te hukutte itse! Minä näin kolmannen, vasta puhjenneen. Nyt hän jo on valmis. Antakaa minun lopettaa tekoni! Se pitää tappaa, tappaa, tappaa! Silloin on kaikki lopussa, kaikki pelastettu. Minä lähettäisin teidät, mutta ainoastaan minä voin tehdä sen. Te kuolisitte jo pelkästä kosketuksestakin.

— Olkaa vaiti, herra, vaiti! sanoi vartijaukko, jäätyään vahtimaan vuoteen luo.

Sairas vaikeni yhtäkkiä. Hän päätti pettää vartijan. Hänet pidettiin sidottuna koko päivän ja jätettiin yöksi samaan asemaan. Annettuaan hänelle illallista, teki vartija itselleen tilan hänen vuoteensa viereen ja pani maata. Kotvasen kuluttua makasi hän jo sikeää unta. Vaan sairas kävi työhönsä käsiksi.

Hän väänsi koko ruumiinsa tavataksensa vuoteen rautaista laitaa ja koskettaen siihen hullunpaitansa pitkään hihaan kätketyllä kätensä ranteella, alkoi hän sukkelaan ja kovasti hieroa hihaa rautaa vastaan. Muutaman ajan kuluttua paksu palttina repeytyi ja hän sai etusormensa irti. Nyt kävi työ nopeammin. Aivan uskomattomalla sukkeluudella ja notkeudella sai hän takaa solmun auki, johon hihansa oli sidottu, aukaisi paidan ja sen jälkeen kuunteli hän kauan vartijan kuorsaamista. Mutta ukko makasi sikeästi. Sairas riisui yltään paidan ja pääsi pois vuoteesta. Hän oli vapaa. Hän koetteli ovea: se oli sisältä lukossa ja avain oli luultavasti vartijan taskussa. Peläten herättää vartijan, ei hän uskaltanut etsiä hänen taskuistansa, vaan päätti mennä ulos huoneesta ikkunan kautta.

Oli tyyni, lämmin ja pimeä yö; ikkuna oli auki; tähdet tuikkivat tummalla taivaalla. Hän katseli niitä ja iloitsi siitä, että ne, niinkuin hänestä näytti, ymmärsivät ja säälivät häntä. Hän näki niiden lähettävän maahan äänettömiä, vilkkuvia säteitä ja hurja päättäväisyys kasvoi suuremmaksi. Rautaristikon paksu piena oli taivutettava, oli pujottauduttava kapeasta aukosta umpikadulle, joka oli täynnä pensaita, ja sieltä kiivettävä korkean kiviaidan yli. Siellä oli viimeinen taistelu taisteltava ja sitte — vaikka kuolema.

Hän koetti paljain käsin saada paksun rautapienan taivutetuksi, mutta se ei onnistunut. Silloin kiersi hän paitansa pitkistä hihoista nuoran, kiinnitti sen pienan kärkeen ja kävi koko ruumiillaan siihen riippumaan. Kovien ponnistusten jälkeen, jotka melkein veivät kaikki hänen voimansa, taipui piena ja ahdas aukko oli valmis. Hän pujottautui siitä, kutistaen olkapäänsä, kyynärpäänsä ja alastomat polvensa, hiipi pensaiden läpi ja seisattui seinän eteen. Kaikki oli hiljaa; yölamppujen valo valaisi heikosti suuren rakennuksen ikkunoita; niistä ei näkynyt ketään. Ei kukaan huomannut häntä; hänen vuoteensa ääressä vahtiva ukko makasi luultavasti sikeässä unessa. Tähdet tuikkivat ystävällisesti ja lähettivät säteitä aivan hänen sydämeensä asti.

— Minä tulen luoksenne, — kuiskasi hän katsellen taivasta.

Pudottuaan ensi koetuksessa alas, revityin kynsin, kädet ja polvet verissä, kävi hän etsimään mukavampaa paikkaa. Siellä, missä aita yhtyi ruumishuoneen seinään, oli pudonnut pois muutamia tiilejä. Sairas huomasi sen ja käytti sitä hyväksensä. Hän kapusi aidalle, tarttui toisella puolella kasvavan jalavan oksaan ja laskeutui hiljaa puuta myöten maahan.

Hän syöksyi tutulle paikalle rappusten luo. Kukka häämöitti siellä, terälehdet kiertyneinä, ja sen saattoi erottaa selvään kasteista ruohoa vastaan.

— Viimeinen! kuiskasi sairas. — Viimeinen! Tänään voitto tahi kuolema. Mutta se on minusta samantekevä. Odottakaa, — sanoi hän, katsellen taivasta: — minä tulen kohta luoksenne.

Hän katkaisi kukan, repeli sitä ja rutisti ja, pitäen sitä käsissään, palasi samaa tietä takaisin huoneeseensa. Ukko makasi. Jaksaen töin tuskin päästä vuoteensa luo, kaatua kellahti sairas siihen aivan tunnotonna.

Aamulla tavattiin hän kuolleena. Hänen kasvonsa olivat levolliset ja kirkkaat; niiden kuihtuneet piirteet, ohuet huulet ja syvään vajonneet, suljetut silmät ilmaisivat jotakin ylpeilevää onnea. Kun hän pantiin paarille, koetettiin auaista käsi ja ottaa pois punainen kukka. Mutta käsi oli kangistunut ja hän vei voittosaaliinsa kanssansa hautaan.