IV.

Hän tiesi olevansa hullujen huoneessa; tiesipä olevansa sairaskin. Samoin kuin ensimäisenäkin yönä, heräsi hän toisinaan keskellä hiljaisuutta koko päivän kestäneen rajun liikkeellä-olon jälkeen, tuntien kolotusta kaikissa jäsenissään ja hirveätä painoa päässänsä, mutta täydessä tajunnassaan. Kentiesi vaikutelmien poissaolo yön hiljaisuudessa ja hämärässä, kentiesi vasta heränneen ihmisen aivojen heikko työkyky tekivät sen, että hän sellaisina hetkinä selvään käsitti tilansa ja oli ikäänkuin terve. Mutta tuli päivä; valon ja elämän heräämisen ohessa sairaalassa, valtasivat vaikutelmat hänen jälleen; sairaat aivot eivät jaksaneet niitä kestää ja hän oli hullu uudelleen. Hänen tilansa oli kummallista säännöllisten johdelmien ja mahdottomuuksien sekamelskaa. Hän käsitti, että hänen ympärillään oli kaikki sairaita, mutta samalla näki hän jokaisessa heistä jonkun salassa piilevän tahi kätketyn henkilön, jonka hän tunsi ennen tahi josta hän oli lukenut tahi kuullut. Sairaala oli täynnä kaikkien aikojen ja kaikkien maiden ihmisiä. Siellä oli sekä eläviä että kuolleita. Siellä oli sekä kuuluisia että maailman mahtavia ja sotilaita, viimeisessä sodassa kuolleita ja heränneitä. Hän luuli olevansa jossakin lumotussa taikapiirissä, joka oli itseensä koonnut maan kaiken voiman ja pöyhkeässä innostuksessa piti hän itsensä tämän seuran keskuksena. Kaikki nuo hänen sairaalatoverinsa olivat tulleet sinne toimittaakseen teon, joka hämärästi näytti hänestä jättiläisyritykseltä ja tarkoitti kaiken pahan hävittämistä maan päältä. Hän ei tietänyt, kuinka se oli tapahtuva, mutta hän tunsi itsessään kylliksi voimia sen toteuttamiseksi. Hän osasi lukea toisten ihmisten ajatuksia; näki esineistä koko heidän historiansa; sairaalan puutarhassa kasvavat suuret jalavat kertoivat hänelle kokonaisia tarinoita menneistä ajoista; tämän todellakin jo hyvin kauvan sitte rakennetun kartanon piti hän Pietari Suuren rakentamana ja oli vakuutettu, että keisari asui siellä Pultavan tappelun aikana. Hän luki sen seinistä, rappeumista, tiilien ja kaakelien palasista, jotka hän löysi puutarhasta; kartanon ja puutarhan koko historia oli niissä kirjoitettu. Ruumishuoneen pieni rakennus oli hänen mielestänsä täynnä kymmeniä, satoja jo ammoin aikoja kuolleita ihmisiä, ja hän katsoi tarkasti siihen ikkunaan, joka oli puutarhan nurkkaan päin, nähden valon epätasaisessa heijastuksessa vanhoista taivaankaaren värisistä, likaisista laseista tuttuja kasvoja, jotka hän oli nähnyt jolloin kulloin elämässään tahi valokuvissa.

Sillä välin tuli kirkas, hyvä ilma; sairaat olivat päivät pitkään ulkona puutarhassa. Heidän puolensa puutarhaa, vaikka olikin pieni ja kasvoi tiheästi puita, oli joka paikassa, missä vain oli mahdollista, istutettu täyteen kukkia. Johtaja pakoitti kaikkia vähänkin työhön kykeneviä tekemään siellä työtä; kaiket päivät lakaisivat he käytäviä ja karistelivat niiden päälle hiekkaa, kitkivät ja kastelivat kukka- ja hedelmälavoja, jotka he itse olivat kaivaneet. Puutarhan nurkka oli kasvanut täyteen tiheitä kirsimarjapensaita; pitkin tarhaa ulottui jalavakuja, sen keskelle, pienelle keinotekoiselle törmälle, oli sijoitettu puutarhan kaikkein kauniin kukkaslava; heleitä kukkia kasvoi pitkin ylimmän kerroksen laitaa ja sen keskellä koreili suuri, harvinainen, keltainen, punatäpläinen georgiini. Se oli koko tarhan keskuksena, hallitsi sitä ja huomata saattoi, että monet sairaat antoivat sille jonkinlaisen salaperäisen merkityksen. Uudesta sairaasta näytti se myöskin joltakin tavattomalta, joltakin puutarhan ja sen kartanon palladiumilta. Kaikki tienvarret olivat samoin sairaiden istuttamat. Siinä oli jos jonkinlaisia kukkia, joita tapaa vähävenäläisissä puutarhoissa. Siinä kasvoi, likellä rappusia, kolme omituista unikukan lajia, ne olivat tavallisia paljon pienemmät ja erosivat muista erittäin heleän punaisen värinsä kautta. Nämä kukat ne hämmästyttivätkin sairasta, kun hän ensimäisenä päivänä tulonsa jälkeen sairaalaan, katseli puutarhaan lasioven läpi.

Mentyään ensi kerran puutarhaan, katseli hän, laskeutumatta rappusien astimilta, ennen kaikkia näitä heleitä kukkasia. Niitä oli kaikkiaan vain kaksi; sattumalta kasvoivat ne erillään toisistaan ja kitkemättömällä paikalla, niin että ne olivat tiheän heinikon ympäröimät.

Sairaat tulivat toinen toisensa perästä ulos ovesta, jonka luona vartija seisoi ja antoi kullekin heistä paksun, valkoisen, pumpulilangoista kudotun päähineen, jossa oli punainen risti otsassa. Nämä päähineet olivat olleet sodassa ja olivat ostetut huutokaupassa. Mutta sairas antoi tietysti tälle punaiselle ristille eritysen, salaperäisen merkityksen. Hän otti päähineen päästänsä ja katseli ristiä, sitte unikukan kukkasta. Kukkaset olivat heleämmät.

— Se voittaa, — sanoi sairas — mutta katsotaanhan.

Ja hän laskeutui alas portailta. Vilkaistuaan ympärilleen ja näkemättä vartijaa, joka seisoi hänen takanaan, astui hän lavalle ja kurotti kätensä kukkaseen päin, mutta ei kuitenkaan taittanut sitä. Hän tunsi poltetta ja pistosta kurottamassaan kädessä sekä sitte koko ruumiissaankin, ikäänkuin joku kova, hänelle tuntemattoman voiman survaus olisi lähtenyt punaisista terälehdistä ja tunkeutunut hänen ruumiiseensa. Hän meni lähemmäksi ja ojensi kätensä aivan kukkaan kiinni, mutta kukka, niinkuin hänestä näytti, puolustihe, laskemalla itsestään myrkyllistä, kuolemaa tuottavaa hengitystä. Hänen päätänsä alkoi pyörryttää; hän teki viimeisen hurjan ponnistuksen ja tarttui jo kukan varteen, kun raskas käsi yht'äkkiä laskeutui hänen olallensa. Se oli vartija, joka tarttui häneen.

— Ei saa taittaa, — sanoi vanha Vähävenäläinen. — Äläkä astu kukkaslavalle. Teitä on täällä hulluja paljon; jos jokainen taittaa kukkasen, niin jääpi koko puutarha tyhjäksi, — sanoi ukko vakuuttavasti, pitäen sairasta kiinni olkapäästä.

Sairas katseli häntä kasvoihin, irroitti ääneti itsensä hänen käsistänsä ja lähti kovassa mielenliikutuksessa kulkemaan käytävää pitkin. — Voi, onnettomia! ajatteli hän. —Te ette näe, te olette niin sokaistut, että puolustatte häntä. Maksoi, mitä maksoi, mutta minä teen lopun hänestä. Ellei tänään, niin huomenna koettelemme voimiamme. Ja jos minä hukun, niin eikö se ole yhdentekevä.

Hän käveli puutarhassa iltaan saakka, tehden tuttavuutta ja pitäen kummallisia puheita, joissa jokainen kanssapuhuja vain kuuli vastauksia omille, hulluille ajatuksillensa, jotka ilmestyivät johdottomissa, salaperäisissä sanoissa. Sairas käveli milloin toisen, milloin toisen toverin kanssa ja tuli ennen päivän loppua yhä enemmän vakuutetuksi, että "kaikki oli valmista", niinkuin hän itsellensä sanoi. Kohta, kohta hajoavat rautaristikot, kaikki nämä vangit pääsevät täältä ja kiitävät joka haaralle maailmaa ja koko maailma vävähtää, heittää päähänsä vanhan verhonsa ja ilmestyy uudessa, ihmeellisessä kauneudessa. Hän melkein unhoitti kukan, mutta mennessään pois puutarhasta ja noustessaan portaille, näki hän jälleen tiheässä, pimenneessä sekä jo kasteella peittyvässä ruohossa aivan kuin kaksi punaista kekälettä. Silloin sairas jättäytyi muista jäljelle ja, asettuen vartijan taakse, odotti sopivaa tilaisuutta. Kukaan ei nähnyt, kuinka hän hyppäsi lavan yli, sieppasi kukan ja kätki sen sukkelaan rinnallensa paidan alle. Kun tuoreet, kasteiset lehdet koskettivat hänen ruumiiseensa tuli hän kalman kalpeaksi ja siiristi kauhistuen silmänsä selko selälleen. Kylmä hiki nousi hänen otsallensa.

Lamput sytytettiin sairaalassa; illallista odottaessaan heittäytyi suuri osa sairaita vuoteesensa, paitsi muutamia levottomia, jotka kiireesti astuskelivat pitkin käytäviä ja saleja. Sairas oli kukkineen niiden joukossa. Hän käveli, puristaen suonenvedontapaisesti kätensä ristiin rintansa päälle; hän ikäänkuin tahtoi pusertaa, musertaa siihen kätkemänsä kukan. Muiden vastaantullessa väistyi hän heistä kauas syrjään, peläten vaatteensa liepeelläkin koskettaa heihin. — Älkää tulko lähelle! Älkää tulko lähelle! huusi hän. Mutta sairaalassa välitti harva sellaisista huudoista. Ja hän astui yhä sukkelammin, otti yhä suurempia askeleita, käveli tunnin, pari, omituisen rajusti.

— Minä väsytän sinun. Minä tukahdutan sinun! lausui hän kolkosti ja vihaisesti. Toisinaan hän kiristi hampaitansakin.

Ruokasalissa annettiin illallinen esille. Suurille pöydille, jotka olivat ilman pöytäliinoja, pantiin muutamia maalattuja ja kulloitettuja puuvateja vetelän vellin kanssa; sairaat istuivat penkille; heille annettiin kullekin palanen mustaa leipää. Puisilla lusikoilla söivät he kahdeksan henkeä kustakin vadista. Muutamat, jotka saivat parempaa ruokaa, söivät erittäin. Ahmittuaan nopeasti annoksensa, jonka vartija toi sairaallemme hänen huoneeseensa, ei tämä siihen tyytynyt, vaan lähti yhteiseen ruokasaliin.

— Antakaa minun istua täällä, — sanoi hän johtajalle.

— Ettekös te ole syönyt illallista? kysyi johtaja, valellen lisäannoksia vateihin.

— Minun on kovin nälkä. Ja minun täytyy hyvin vahvistaa itseni. Ruoassa on koko olemiseni: tiedättehän, etten makaa lainkaan.

-— Syökää, hyvä mies, terveydeksenne. Taras, annahan lusikka ja leipää.

Hän istuutui erään vadin ääreen ja söi vielä äärettömän paljon velliä.

— No, jo riittää, jo riittää — sanoi johtaja vihdoin, kun kaikki herkesivät syömästä, vaan sairaamme jäi istumaan vatinsa ääreen, ottaen siitä toisella kädellään velliä, toisella pidellen lujasti rintaansa. — Syötte liiaksi.

— Oi, jospa tietäisitte, kuinka paljon tarvitsen voimia, kuinka paljon voimia! Hyvästi, Nikolai Nikolajevitsh, sanoi sairas, nousten ylös pöydästä ja kovasti puristaen johtajan kättä. — Hyvästi!

— Minnekäs nyt? kysyi johtaja hymyillen.

— Minäkö? En minnekään. Mutta ehkä huomenna näemme toisemme. Kiitän teitä hyvyydestänne.

Ja hän puristi vielä kerran kovasti johtajan kättä. Hänen äänensä vapisi, silmiin kiertyi kyyneleitä. — Rauhoittukaa, hyvä mies, rauhoittukaa, — vastasi johtaja. — Miksi näin synkkiä ajatuksia. Menkää maata ja nukkukaa hyvin. Teidän tulee enemmän maata; jos tulette hyvin makaamaan, niin kyllä kohta parannutte.

Sairas itki ääneen. Johtaja kääntyi vartijain puoleen ja käski heidän pikemmin korjaamaan pois ruo'an. Puolen tunnin kuluttua kaikki sairaalassa jo makasivat, paitsi yhtä ainoata henkeä, joka riisuutumatta loikoi vuoteellaan nurkkahuoneessa. Hän värisi kuin horkassa ja puristi suonenvedontapaisesti rintaansa, joka, niinkuin hän luuli, oli täynnä sanomatonta kuoleman myrkkyä.