III.

Revolveri ei pitkään aikaan lähtenyt hänen kapeasta taskustansa; sitte, kun se jo oli pöydällä, näyttäytyi, että kaikki patruunat, paitsi yhtä, olivat pudonneet pieneen reikään. Aleksei Petrovitsh riisui turkin yltään ja aikoi ottaa puukon ratkoakseen taskun ja ottaakseen patruunat ulos, mutta muutti mielensä, hymähti vienosti toisella suupielellä ja seisattui.

— Mitä varten vaivata itseäni? Riittäähän se yksikin.

— Kyllä, hyvinkin riittää tuo pikkarainen murunen siihen, että kaikki on lopussa ja i'äksi päiviksi. Koko maailma katoaa; ei jää sääliä, ei loukattua itserakkautta, ei soimausta itseään kohtaan, ei ihmisiä, jotka vihaavat ja ovat olevinaan hyviä ja yksinkertaisia, ihmisiä, joita voi nähdä läpi ja joita halveksii, ja joiden edessä kuitenkin sitä itsekin on olevinaan rakastava ja hyvää suopa. Ei sitte enää petä itseään eikä muita, vaan jälelle jää totuus, ikuinen olemattomuuden totuus.

Hän kuuli äänensä; hän ei ajatellut enää, vaan puhui ääneen. Ja se, mitä hän sanoi, tuntui hänestä inhottavalta.

— Taaskin samaa… Kuolet, tapat itsesi — etkä kuitenkaan ilman puheitta tule toimeen. Ketäs varten, kenen edessä kujeilet? Itsesi edessä. Oi, jo riittää, riittää… kertasi hän väsyneellä, masentuneella äänellä ja koetti vapisevalla kädellä avata revolverin kovassa kiinni olevaa lukkoa. Vihdoin lukko aukeni; rasvattu patruuna soljahti aukkoonsa; hana kohosi kuin itsestään. Ei mikään voinut estää kuolemasta: revolveri oli mallikelpoinen, ovi oli lukossa eikä kukaan päässyt sisään.

— No, Aleksei Petrovitsh! sanoi hän, kovasti puristaen revolveria.

— Entäs kirje? vilahti yht'äkkiä hänen päässään.

— Miksi, ketä varten? Kaikkihan katoaa eikä jää mitään; mitäs se minuun kuuluu…

— Vaikka vainkin. Mutta kirjoitan sittenkin. Eikö kertaakaan saisi puhua kaikkia ihan vapaasti, mistäkään piittaamatta, ja pääasiallisesti — omasta itsestään. Tämähän on harvinainen, hyvin harvinainen tilaisuus, ainoa laatuaan.

Hän laski pois revolverin, otti laatikosta vihkosen postipaperia ja vaihdettuaan muutamia kyniä, joilla ei voinut kirjoittaa, vaan jotka taittuivat ja pilasivat paperin, sekä tärveltyään muutamia lehtiä, sai vihdoin kirjoitetuksi Pietarissa, Marraskuun 28 p :nä 187-. Sitte läksi käsi itsestään juoksemaan paperia pitkin, muodostaen sanoja ja lauseita, joita hän tuskin itsekään silloin ymmärsi.

Hän kirjoitti kuolevansa tyynesti, sillä mitään ei ollut sääli: elämä oli pelkkää valhetta. Ihmiset, ne joita hän rakasti — jos tosiaan ketään rakastikaan, eikä teeskennellyt itsensä edessä rakastavansa — eivät kyenneet pidättämään häntä, sillä olivat "väljähtyneet". Eikä sitäkään, sillä "mitäpä heissä oli väljähtymistä", pelkästään vain olivat hänessä kadottaneet kaiken mielenkiinnon, niin pian kuin hän oli oppinut heitä tuntemaan. Hän tunsi itsensäkin, tunsi, ettei hänessä, paitsi valhetta, ollut lainkaan mitään; jos olikin elämässään jotakin tehnyt, niin ei sitä ollut tehnyt halusta tehdä hyvää, vaan kunnianhimosta; eikä hän ollut tekemättä jättänyt huonoja ja turmiollisia tekoja sen tähden, ettei hänessä huonoja taipumuksia ollut, vaan kurjasta pelosta ihmisten tähden. Vaan siltä hän ei pitänyt itseään huonompana "teitä, jotka jäätte valehtelemaan ikänne loppuun asti", eikä pyytänyt heiltä anteeksi, vaan kuolee ylenkatsoen ihmisiä, ei vähemmin kuin itseään. Ja ankara, mieletön lause pääsi häneltä kirjeen loppuun:

— Hyvästi, ihmiset! Hyvästi te, verenhimoiset, ilvehtivät apinat!

Kirje oli vain allekirjoitettava. Mutta kun hän oli loppuun kirjoittanut, niin tunsi, että hänen oli kuuma; veri oli noussut päähän ja kolkutti hikisissä ohimoissa. Ja, unhotettuaan revolverin sekä sen, että hän vapautuen elämästä pääsee vapaaksi kuumeestakin, meni hän ikkunan luo ja aukaisi ilmaruudun. Höyryävä pakkasviima tulvahti häntä vastaan. Lumisade oli tauonnut, taivas oli kirkas; toisella puolen katua oleva häikäisevän valkoinen härmän verhoama puutarha loisti kuutamossa. Muutamia tähtiä pilkoitti kirkkaalta taivaalta; yksi niistä oli muita valoisampi ja tuikki punertavalla palolla.

— Pohjantähti, kuiskasi Aleksei Petrovitsh. — Moneen vuoteen en ole sitä nähnyt. Lukiossa, opiskellessani…

Hänen ei tehnyt mieli luoda pois silmiään tähdistä. Joku astui nopeasti katua pitkin, kovasti kopisuttaen paleltuneita jalkojaan katukäytävän paasilla ja kyykistyen kylmästä päällystakkiinsa; vaunun pyörät kulkivat niristen ja naristen jäätynyttä lunta myöten; ohi ajoi ajuri lihavaa herraa kuljettaen ja Aleksei Petrovitsh seisoi yhä, kuin kohmettuneena paikalleen.

— Täytyyhän! sanoi hän itselleen vihdoin.

Hän astui pöydän luo. Ikkunasta pöytään oli kaikkiaan kaksi syltä, mutta hänestä näytti, että hän astui kauan. Pöydän luo tultua hän jo tarttui revolveriin, kun avonaisesta ikkunasta kumahti etäinen, mutta selvä, väräjävä kirkonkellon ääni.

— Kello! sanoi Aleksei Petrovitsh, hämmästyen ja, laskettuaan revolverin jälleen pöydälle, istuutui nojatuoliin.