VI.

Ikkunasta puhalsi yhä kylmä ilma; vyöryvä höyry ikäänkuin valui huoneeseen, jossa jo alkoi tuntua viluiselta. Iso, matala lamppu läpikuultamattomine kupuineen, joka seisoi kirjoituspöydällä, paloi kirkkaasti, mutta valaisi vain kirjoituspöydän pinnan ja osan lakea, muodostaen sinne väräjävän pyöreän valokehän; muu osa huonetta oli aivan puolipimeänä. Siinä saattoi eroittaa kirjakaapin, suuren sohvan, vielä jonkun huonekalun, seinäpeilin, johon kuvastui valaistu kirjoituspöytä, ja suuren haahmon, joka rauhattomasti liikkui huoneessa nurkasta nurkkaan, kahdeksan askelta edes ja takasin, vilahtaen joka kerta peilissä. Toisinaan Aleksei Petrovitsh pysähtyi ikkunan luo; kylmä höyry valui hänen kuumeisen päänsä päälle, avoimelle rinnalle ja kaulalle. Hän vapisi, vaan ei virkistynyt. Hän haparoi edelleen katkonaisia ja hajanaisia muistelmiaan, muistellen sadottain pikkuseikkoja, sekaantui niihin eikä voinut käsittää, mikä niissä oikeastaan oli yhteistä ja tähdellistä. Sen hän vain tiesi, että kahdenkymmenen vuoden vanhaksi, jolloin isä lähetti hänet lukioon, hän oli elänyt aivan toisellaista sisällistä elämää ja hän muisti, että silloin oli parempi olla.

— Mikä sinua vetää tuonne puolitajuiseen elämään? Mitä hyvää oli noissa lapsuuden vuosissa? Yksinäinen lapsi ja yksinäinen aikaihminen, ihminen, joka "ei viisastele", niinkuin itse sitä nimitit kuoleman jälkeen. Sinä olit oikeassa, hän oli ihminen, joka ei viisastellut. Elämä oli nopeasti ja helposti hänet murjonnut, rikottuaan hänessä kaiken hyvän, millä hän nuoruudessaan oli varustautunut; vaan eipä se ollut mitään pahaakaan tuonut sijaan. Ja hän eleli loppuikänsä voimattomasta lemmestä, jonka melkein kokonaan oli sinuun kohdistanut…

Aleksei Petrovitsh muisteli isäänsä ja ensi kerran monien vuosien kuluttua tunsi rakastavansa häntä huolimatta kaikista hänen viisastelemattomuuksistaan. Hänen teki mieli nyt, vaikkapa silmänräpäykseksi, siirtyä lapsuuden aikaansa, kylään, pieneen taloon ja hyväillä tuota maailman murjomaa miestä, hyväillä koruttomasti, lapsen tavoin. Hän halusi sitä puhdasta ja korutonta rakkautta, jonka ainoastaan lapset tuntevat, ja ehkäpä vielä jotkut ihan puhtaat, koskemattomat aikaihmistenkin luonteet.

— Eikö toden perään voi palauttaa sitä onnea, sitä kykyä tuntea, että puhuu ja ajattelee totta? Kuinka monta vuotta olenkaan kokenut tätä! Sitä puhuu innokkaasti, aivan kuin vilpittömästi, vaan sielussa aina kuitenkin piilee mato, joka jäytää ja imee. Se mato on — ajatus, että etköhän toki, ystäväni, valhettele tuota kaikkea? Ajatteletkohan sinä todenperään sitä, mitä nyt puhut?

Aleksei Petrovitshille syntyi päähän vielä lause, nähtävästi, mieletön:

— Ajatteletkohan sinä todenperään sitä, mitä nyt ajattelet?

— Se oli mieletön, mutta hän ymmärsi sen.

— Kyllä, silloin ajattelin juuri sitä, mitä ajattelin. Rakastin isää ja tiesin rakastavani. Herra Jumala! Jospa olisi edes joku oikea, teeskentelemätön tunne, joka ei kuolehdu oman minäni sisässä. Sillä onhan maailma olemassa! Kirkonkello siitä muistutti minulle. Kun se kumahti, niin muistin kirkon, muistin kansan joukon, muistin äärettömän ihmislauman, muistin oikean elämän. Kas sinne sitä on itseään pakoon mentävä ja siellä pitää rakastaa. Ja rakastaa niin, kuin lapset rakastavat. Kuin lapset… Sehän on sanottu tässä näin…

Hän meni pöydän luo, aukaisi yhden laatikoista ja alkoi etsiä siitä jotakin. Pieni tummanvihreä kirja, jonka hän kerran oli ostanut eräästä näyttelystä naurettavan halvasta hinnasta, vetelehti siellä nurkassa. Ihastuen sieppasi hän sen käteensä. Lehdet, kapeiksi, kaksipalstaisiksi hienosti painetut, lensivät nopeasti hänen sormiensa välitse, tutut sanat ja lauseet muistuivat hänelle mieleen. Hän alkoi lukea ensi sivulta ja luki kaikki perättäin, unhottaen jo senkin lauseen, jonka vuoksi oli hakenut kirjan. Ja se lause oli hänelle ammoin aikoja tuttu ja ammoin aikoja unhotettu. Kun hän oli lukenut siihen saakka, niin se hämmästytti häntä äärettömän sisällyksensä takia, joka oli lausuttu kuudella sanalla: "Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi…"

Hänestä näytti, että hän ymmärsi kaikki.

— Tiedänkö minä, mitä nämä sanat merkitsevät? Kääntyä ja muuttua lapseksi!… Se merkitsee, ettei ole ensi sijalle asetettava oma itsensä. Tempaistava on pois sydämestä tuo ilkeä epäjumala, möhömahainen epäsikiö, tuo inhoittava Minä, joka, kuin mato, kalvaa sielua ja tahtoo yhä uutta ja uutta ravintoa itselleen. Vaan mistä minä sen otan? Olet jo kaikki syönyt. Kaikki voimat, koko aika on ollut pyhitetty oman itsesi palvelukselle. Milloin olen ruokkinut sinua, milloin kumarrellut sinulle; vaikka olen vihannut sinua, niin olen sittenkin kumarrellut, uhraten sinulle kaiken hyvän, mitä minussa on ollut. Ja nyt, nyt olen loppuun kumartanut, loppuun kumartanut!…

Hän kertasi noita sanoja, astuen yhä huoneessaan, vaikka jo voimattomin askelin, horjuen, kuin päihtynyt, pää kumarassa itkusta värähtelevällä rinnalla ja pyyhkimättä kyyneleistä kastuneita kasvojaan. Jalat kieltäytyivät tekemästä palvelustaan; hän istuutui hyykistyen sohvan nurkkaan, nojautui sen kylkilaitaan ja, laskien kuuman päänsä käsivarrelleen, itki kuin lapsi. Ja sitä voimien herpautumista kesti kauan, mutta tuskia ei hän enää tuntenut. Lauhtui kuohunut teennäinen viha; kyyneleet vuotivat helpottaen, eikä hävettänyt itku; tulipa kuka tahansa sisään, niin hän ei olisi pidättänyt näitä kyyneleitä, jotka haihduttivat vihan. Hän tunsi nyt, ettei epäjumala ollut vielä kaikkia niellyt, se, jota hän niin monta vuotta oli kumarrellut, että oli vielä rakkautta jäljellä, jopa uhrautuvaisuuttakin, että maksoi vielä vaivaa elää tuota tähdettä tyhjentääkseen. Minne, niihin tarkoitukseen — sitä hän ei tietänyt eikä hänen sillä hetkellä tarvinnutkaan tietää, minne vuodattaa katumustaan. Hän muisti murheet ja kärsimykset, jotka hän oli saanut elämässä nähdä, todelliset elämän surut, joiden edessä hänen tuskansa yksitellen eivät merkinneet mitään, ja hän ymmärsi, että hänen oli siihen suruun sukelluttava, otettava osakseen palanen sitä, ja vasta silloin syntyy hänen sydämessään rauha.

— Kauheata! Minä en voi enää elää omalla uhallani ja ansiollani; pitää ja välttämättä pitää liittää itsensä yhteiseen elämään, kiusaantua ja iloita, vihata ja rakastaa ei oman minänsä tähden, joka nielee kaikki eikä anna mitään korvaukseksi, vaan ihmiselle yhteisen totuuden tähden, joka on maailmassa, väitinpä vastaan kuinka paljon tahansa, ja joka puhuu sielulle, vaikka kuinka koettaisinkin tukehduttaa sitä. Niin, niin! kertasi Aleksei Petrovitsh hirveässä mielenkuohussa: — tuo kaikki on sanottu siinä vihreässä kirjassa ja sanottu ikipäiviksi ja oikein.

Pitää "hyljätä oma itsensä", tappaa oma minänsä, viskata se pellolle…

— Mitä hyötyä siitä sinulle on, mieletön? kuiskasi muuan ääni.

Mutta toinen, ennen arka ja kuulumaton, jyrähti sille vastaan:

— Vaiti! Mitäs hyötyä hänelle lähtee, jos hän itse raatelee itseään?

Aleksei Petrovitsh hypähti seisaalleen ja oikasihe suoraksi koko kasvultaan. Tuo väite sai hänet ihastumaan. Sellaista hurmausta ei hän ollut koskaan vielä kokenut, ei mistään menestyksestä maailmassa, ei naisen rakkaudestakaan. Tämä hurmaus syntyi sydämessä, syöksyi ulos siitä, pulppusi kuumana, valtavana aaltona ja valui kaikkia jäseniä myöten, silmänräpäykseksi kuohutti ja virkistytti tuon kohmettuneen onnettoman olennon. Tuhansittain alkoi kirkonkelloja juhlallisesti soida. Aurinko loimahti huikaisevasti, kirkasti koko maailman ja katosi…

* * * * *

Lamppu, joka oli palanut loppuun pitkänä yönä, valaisi yhä himmeämmin ja himmeämmin ja sammui vihdoin kokonaan. Mutta huoneessa ei ollut enää pimeä: päivä sarasti. Sen rauhallinen harmaa valo vuoti hiljalleen huoneeseen ja niukasti valaisi panostettua asetta ja kirjettä hurjine kirouksineen, joka makasi pöydällä, sekä keskellä huonetta — ihmisruumista, jonka kalpeilla kasvoilla lepäsi levollinen onnen ilme.