II.

Hän oli todellakin istunut yhdessä kohdin kello kahdeksasta illalla kolmeen asti yöllä.

Seitsemän aikaan illalla, tänä elämänsä viimeisenä päivänä, oli hän lähtenyt asunnostaan, ottanut ajurin, istunut selkä kumarassa rekeen ja ajanut toiseen päähän kaupunkia. Siellä asui hänen vanha ystävänsä, muudan lääkäri, joka, sen hän tiesi, sinä päivänä oli lähtenyt vaimoineen teaatteriin. Hän tiesi, ettei tapaa isäntäväkeä kotona eikä lähtenytkään sinne lainkaan tavatakseen heitä. Sisään, työhuoneeseen hänet varmaan lasketaan läheisenä tuttavana, ja sitä hän vain tarvitsikin.

— Ihan varmaan lasketaan; sanon tarvitsevani kirjoittaa kirjeen. Kunhan vain Dunjasha ei jäisi huoneeseen seisoa töröttämään… No, hyvä mies, annappas nyt luistaa pikemmin! huusi hän ajurille.

Ajuri — pienikasvuinen, vanhuudesta kyyryselkäinen mies, jonka hyvin laihan kaulan ympäri oli kääritty leveän kauluksen alta esiinpistävä kirjava kaulahuivi ja jonka kellertävänharmaat hapset riippuivat äärettömän suuren lakin alta — moiskahutti suullaan, nykäsi ohjaksia, moiskahutti vielä kerran ja vastasi sukkelaan rämeällä äänellä:

— Kyllä perille viedään, älkää epäilkökään, hyvä herra. No, no!… Sekös kujeilee! Jumala nähköön sitä hevosta! No! — Hän sivautti hevosta piiskalla, johon se vastasi hieman huiskauttamalla häntäänsä. — Minä kyllä tahtoisin mieliksi tehdä, vaan jo se isäntä antoi semmoisen konin, ettei mihin panna… Herratkin suuttuvat, vaan minkäs sille tekee. Ja isäntä sanoi: sinä, sanoo, vaari olet vanha, niin siin' on sulle vanha konikin. Yhenikäisiä, sanoo, olette. Ja muut miehet nauramaan. Mitäs ne, mielellään kyllä kurkkujaan kakistelevat. Tietäähän sen, mitä ne ymmärtävät.

— Eivätkö ymmärrä? kysyi reessä istuja, samalla kertaa ajatellessaan, ettei päästäisi Dunjashaa työhuoneeseen.

— Eivät ymmärrä, hyvä herra, eivät ymmärrä; vielä ne mitä ymmärtäisivät! Tuhmia ovat ja nuoria. Meidän pihassa olen minä ainoa vanha. Ja tokko sitä vanhaa miestä saa loukata? Kahdeksaskymmenes on jo menossa, ja ne vielä nauraa virnailevat. Kaksikymmentäkolme vuotta sotamiehenä palvelin… Tietäähän sen, tuhmia ovat… No, vanha luuska! Siihenkös kohmetuit!

Hän sivahutti taaskin hevosta piiskalla, mutta kun tämä ei ollut siitä milläänkään, niin hän lisäsi:

— Minkä sille tekee: varmaan on jo silläkin toinen kolmatta menossa. Nääs sen, kuinka häntä tutisee…

Erään suuren rakennuksen ikkunassa olevan valaistun kellotaulun osottimet näyttivät puoli kahdeksaa.

— Varmaan ovat jo lähteneet, ajatteli reessä ajaja tohtorista ja hänen rouvastaan. — Vaan ehkä eivät olekaan… Ukko, älä kiirehdi kovin! Aja hiljemmin: ei minulla minnekään kiirettä ole.

— Tiettyhän se, ettei minnekään, ihastui ukko. — Parempihan se onkin hiljakseen ajo. No, vanha!

Ajoivat vähän aikaa ääneti. Sitte ukko kävi rohkeammaksi.

— Sanoppas minulle, hyvä herra, alkoi hän yht'äkkiä puhella, kääntyen herran puoleen, jolloin näkyivät hänen nyrkinkokoiseksi kutistuneet kurttuiset kasvonsa, harva, harmaa partansa ja punaiset silmäluomensa: — mistä se semmoinen ilkeys ihmiseen tulee? Meillä oli muudan ajuri, Ivan nimeltään. Nuori, viidenkolmatta vuotinen, ehkäpä nuorempikin. Vaan kuka sen tietää, minkä tähden ja mistä syystä, itsensä mies surmasi.

— Kuka? kysyi ajaja hiljaa ja käheästi.

— Ka, se Ivan, Ivan Sidorov, mikä meillä ajurina oli. Iloinen mies oli ja ahkera työmies, sen sanon suoraan. Vaan kuulehan! Tämmöinen se oli! Maanantaina kun oli illallinen syöty, pantiin maata. Vaan Ivan pani maata syömättä. Päätäni, sanoo, särkee. Meidän maatessa sitte yöllä nousi ylös ja lähti ulos. Vaan sitä ei kukaan nähnyt. Mentiin aamulla hevosta valjastamaan, niin mies tallin naulassa riippuu. Valjaat oli naulasta ottanut ja pannut viereen maahan ja nuoran naulaan kiinnittänyt… Voi, hyvä Jumala! Ihan se silloin kuin sydämeen koski. Ja mikä siinä syy, että ajuri hirteen menee? Saattaako sitä nyt ajuri hirttäytyä! Ihme, kumma!

— Mitenkä niin? kysyi ajaja ryäistyään ja vapisevin käsin kietoutuen tiukemmin turkkiinsa.

— Niitä semmoisia ajatuksia kun ei ole ajurilla. Työ sillä on raskas, vaivaloinen. Aamusin, kun tuskin vielä päivä koittaa, pitää hevonen valjastaa ja ajamaan lähteä. Ja viluhan siinä pakkasessa tulee. Kunpa vain kapakassa lämmitellä kerkiäisi, päivän saatavan saisi, kaksi ruplaa viisikolmatta kopeikkaa täyteen ja sitte — nukkumaan! Ajatellakin tuota vaikea on. Toista se on teidän, herrasmiesten, elämä, teille kyllä voi päähän jos mikä pistää tuollaisesta ravinnosta.

— Mistä ravinnosta?

— Kevyistä ruo'ista. Sillä aamulla kun nousee herra, niin kauhtanaansa pukeutuu, juopi teen ja huoneessaan kävellä alkaa. Kävelee ja syntiä ylt'ympärillä. Olen sitä vähin minäkin nähnyt, ja tiedän. Teginskin rykmentissä — Kaukaasiassa silloin palvelin — oli meillä muudan semmoinen herra, luutnantti ruhtinas Vihljajev; palvelijana hänellä olin…

— Seis, seis! sanoi herra yhtäkkiä. — Tänne näin, lampun kohdalle. Siitä minä kyllä jalkaisin pääsen.

— Kuinka tahdotte; vaikkapa jalkaisinkin. Kiitoksia paljo, herra.

Ajuri käänsi ja katosi alkavaan tuiskuun; herra taas astui kumarassa selin eteenpäin. Kymmenen minutin kuluttua, noustuaan paratiportaita kolmanteen kerrokseen, soitti hän kelloa viheriällä veralla verhotun ja kiiltäväksi puhdistetulla vaskilevyllä varustetun oven kohdalla. Loppumattoman pitkiltä näyttivät hänestä ne muutamat hetket, ennenkuin ovi avattiin. Hänet valtasi mielentylsyys ja unhoitus; kaikki katosi: tuskallinen entisyys, pienessä hutikassa olleen vanhuksen laverrus, joka sattui niin omituisesti kohdalleen ja sai hänet kulkemaan lopun matkaa jalkaisin, jopa se hänen aikeensakin, jossa hän sinne oli tullut. Hänen silmiensä edessä oli vain viheriäinen ovi mustine nauloilleen ja vaskilevyineen, eikä koko maailmassa ollut muuta, kuin se.

— Kas, Aleksei Petrovitsh!

Se oli Dunjasha, joka kyntteli kädessä aukaisi oven.

— Ja herra ja rouva kun vastikään läksivät ulos; ihan justiinsa rappusia alas menivät. Kumma kun ette vastaan tullut.

— Ovatko lähteneet ulos? Sepä nyt oli harmillista, todellakin! valehteli hän niin kummallisella äänellä, että häntä silmiin katselevan Dunjan kasvoille kuvastui epäilys — ja minun kun olisi ollut niin välttämättä tarvis. Kuulkaahan, Dunjasha, minä pistäydyn silmänräpäykseksi herran huoneeseen… Saako? kysyi hän aralla äänellä; — kyllä minä heti, kirjelipun ainoastaan… on vähän asiaa…

Hän katseli kysyvin silmin itsepäisesti Dunjashaa, riisumatta yltään ja liikkumatta paikaltaan. Dunjasha joutui hämilleen.

— Mitä te nyt, Aleksei Petrovitsh, enhän minä ole ennenkään… eikä se ole ensi kertaa! sanoi hän loukattuna. — Tehkää niin hyvin.

Todellakin, miksi tätä kaikkia, miksi tätä kaikkia puhunkaan? Sittenkin tulee hän perässäni. Pois pitää laittaa. Vaan minne hänet laittaa? Arvaa, ihan varmaan arvaa; ellei jo ole arvannutkin.

Ei Dunjasha mitään arvannut, vaikka olikin äärettömästi ihmeissään vieraan omituisesta nä'östä ja käytöksestä. Hän oli yksin koko kortterissa ja oli tyytyväinen, kun sai edes viisi minuttia olla elävän ihmisen parissa. Pantuaan kynttelin pöydälle, asettui hän oven suuhun.

— Mene pois, mene Jumalan tähden, pyyteli häntä ajatuksissaan Aleksei Petrovitsh. Hän istuutui pöydän ääreen, otti paperiarkin ja alkoi miettiä, mitä kirjoittaisi, tuntien Dunjashan katseen, joka, niinkuin hänestä näytti, luki hänen ajatuksensa.

"Pietari Nikolajevitsh", — kirjoitti hän, pysähtyen joka sanalla, — "minä kävin luonasi hyvin tärkeässä asiassa, joka…"

— Joka, joka, kuiskasi hän, — vaan Dunjasha seisoo siinä yhä paikallaan. — Dunjasha, tuokaa minulle lasi vettä, lausui hän yht'äkkiä kovaan ja päättävästi.

— Hyvä on, Aleksei Petrovitsh. Hän kääntyi ja meni ulos.

Silloin nousi vieras istualtaan ja meni varpaisillaan sukkelaan sohvan luo, jonka yläpuolelle tohtori oli ripustanut revolverin ja ja sapelin, mitkä hänellä oli ollut Turkin sodassa. Tuota pikaa aukaisi hän nahkakotelon, otti siitä revolverin ja pisti sen turkkinsa povitaskuun, otti sitte kotelon laukusta muutamia patruuneja ja pisti nekin taskuunsa. Kolmen minutin kuluttua oli Dunjashan tuoma vesilasi tyhjennetty, kesken kirjoitusta jäänyt kirje kiinni pantu ja Aleksei Petrovitsh lähti kotiaan. "Lopettaa pitää, lopettaa!" pyöri ajatus hänen päässään. Mutta ei hän käynyt heti lopettamaankaan kotia tultuaan; huoneeseen tultuaan ja pantuaan oven lukkoon, heittäytyi hän, riisumatta, nojatuoliin, näki valokuvan, kirjan, tapettien kuvat, kuuli pöydälle unhottamansa kellon tikutuksen ja vaipui mietteisiinsä. Ja istui siten, jänterettäkään hievahtamatta, myöhään yöhön, siihen hetkeen asti, jolloin me hänet tapasimme.