NELJÄ PÄIVÄÄ

Muistan, kuinka me juoksimme metsää myöten, kuinka kuulat vinkuivat, kuinka niiden taittamat oksat putosivat maahan, kuinka tunkeuduimme orapihlajapensaiden läpi. Laukaukset alkoivat taajeta. Metsänrinteessä näkyi jotakin punaista vilahtavan siellä täällä. Sidorov, nuori ensimäisen komppanian sotamies ("mitenkä hän on meidän ketjuumme joutunut?" tuikahti ajatus päässäni) lyykistyi yht'äkkiä maahan ja katsahti ääneti minuun suurilla pelästyneillä silmillään. Hänen suustansa vuoti verta. Niin, minä muistan sen hyvin. Muistan myöskin, kuinka melkein metsän rinteessä aivan, tiheässä pensaikossa näin… hänen. Hän oli iso, paksu turkkilainen, mutta minä juoksin suoraan häntä kohti, vaikka olin heikko ja laiha. Jokin pamahti, jotakin, niinkuin minusta näytti, äärettömän suurta lensi ohitseni; korvissa alkoi soida. "Hän ampui minuun", ajattelin minä. Ja kauhusta kiljahtaen painautui hän selin tiheään orapihlajapensaaseen. Olisi voinut kiertää pensaan ympäri, mutta pelosta ei hän muistanut mitään, vaan ryömi pisteleviä oksia vastaan. Yhdellä iskulla löin pyssyn hänen kädestään, toisella survaisin jonnekin pistimeni. Kuului jotakin mölähdyksen tahi voihkauksen tapaista. Sitte juoksin eteenpäin. Meidän miehet huusivat: huraa! kaatuen, ampuen. Muistan, että minäkin ammuin muutamia laukauksia tultuani jo ulos metsästä kedolle. Yht'äkkiä kaikui "huraa!" kovemmin ja kaikki lähdimme samalla kertaa liikkeelle eteenpäin. Se on, emme me, vaan meidän miehemme, sillä minä jäin. Minusta se näytti omituiselta. Vielä omituisempaa oli se, että kaikki yht'äkkiä katosi; kaikki huudot ja laukaukset vaikenivat. En kuullut mitään, näin vain jotakin sinistä; se oli varmaan taivas. Sitte sekin hävisi.

* * * * *

En ole koskaan ollut niin omituisessa tilassa. Tuntuu kuin makaisin mahallani ja näkisin edessäni vain pikkuruisen palasen maata. Muutamia ruohonkorsia, muurahainen, joka yhtä kortta myöten ryömi alassuin, pieniä rikkakasoja viimevuotisesta nurmesta — siinä koko minun maailmani. Ja sen minä näen toisella silmälläni vain, sillä toista painaa jokin kova esine, varmaankin oksa, johon pääni nojaa. Minun on hirveän epämukava olla ja minä tahdon liikuttaa ruumistani, vaan en voi mitenkään ymmärtää, miksi sitä en voi tehdä. Siten kuluu aika. Kuulen heinäsirkkain sirinän, mehiläisen surinan. Muuta ei ole olemassakaan. Vihdoin ponnistan voimiani, saan oikean käteni altani vapaaksi ja, nojautuen molemmin käsin maahan, koetan nousta polvilleni.

Jotakin pistävää ja pikaista lävistää salamana koko ruumiini polvista rintaan ja päähän asti, ja minä kaadun taaskin. Taaskin pimeyttä, taaskaan ei ole olemassa mitään.

* * * * *

Heräsin. Miksi näen tähdet, jotka niin kirkkaina tuikkivat Bulgarian tummansinisellä taivaalla? Enkös ole teltassa? Miksi olen sieltä kämpinyt ulos? Liikahutan ruumistani ja tunnen tuskallista kipua jaloissani.

Niin, olen haavoitettu taistelussa. Vaarallisestiko vai en? Koettelen jalkojani siltä kohdalta, mistä kivistää. Sekä oikea että vasen jalka ovat hyytyneen veren peittämät. Kun kosketan niihin käsilläni, niin tuntuu kipu vieläkin kovemmin. Se on hampaansäryn tapaista kipua: hellittämätöntä, vihlovaa. Korvissa soi, päätä painostaa. Epäselvään käsitän, että molemmat jalkani ovat haavoitetut. Mitäs se sitte merkitsee? Miks'eivät ole korjanneet minua pois? Jokohan turkkilaiset saivat meistä voiton? Alan muistella, mitä minulle on tapahtunut, ensin epäselvään, sitte selvemmin, ja tulen siihen päätökseen, ettemme lainkaan ole voitetut. Sillä minä kaaduin sitä sentään en muista; mutta muistan, miten kaikki juoksivat eteenpäin, vaan minä en voinut juosta, ja minulle jäi vain jotakin sinistä silmieni eteen — ja kaaduin mäen törmälle, aukealle paikalle. Tämän paikan osotti meille pieni komppanian päällikkömme. "Pojat, tuonne!" huusi hän meille heleällä äänellään. Ja sinne me tulimme; emme niinmuodoin ole voitetut… Miksikäs sitte minua ei ole korjattu pois? Tässähän on kedolla aukea paikka, kaikki on näkyvissä. Enkä minä varmaan yksinäni tässä makaa. Ampuivathan kovin taajaan. Pitää kääntää päätä ja katsoa. Nyt on se helpompi tehdä, koska silloin, kun toinnuin ja huomasin ruohon ja muurahaisen, joka ryömi alassuin, koettaessani nousta ylös, en kaatunut entiseen asemaani, vaan selälleni. Senpä tähden näenkin nuo tähdet.

Kohottaudun istuakseni. Se käy hyvin vaikeasti, kun molemmat jalat ovat poikki. Monta kertaa joudun epätoivoon; lopulta, kivun nostamat kyyneleet silmissäni, pääsen istumaan.

Ylläni on palanen tumman sinistä taivasta, jossa helottaa suuri tähti ja muutamia pienempiä, ympärillä jotakin pimeää, korkeata. Ne ovat pensaita. Makaan pensaikossa; eivät ole löytäneet minua!

Tunnen, kuinka hiuksen juuret päässäni liikahtavat.

Mutta mitenkä olen pensaikkoon joutunut, kun minut kedolla ammuttiin? Varmaankin olen tänne haavoitettuna ryöminyt, tiedottomana kivusta. Omituista vain, etten nyt voi hievahtaa, vaan silloin kykenin laahautumaan pensaiden luo. Ehkäpä minulla silloin olikin vain yksi haava ja toinen luoti vasta tässä teki lopun minusta.

Vaaleita, punertavia pilkkuja alkoi pyöriä ympärilläni. Suuri tähti kalpeni, toiset pienemmät hävisivät. Kuu nousi taivaalle. Kuinka ihanata nyt on kotona!

Kummallisia ääniä kuuluu korviini. Ihan on kuin joku voihkisi. Niin, voihkimista se on. Makaakohan lähettyvilläni joku samallainen unhottunut, jolta on jalat poikki tahi jolla on luoti vatsassa? Ei, voihkiminen on niin likellä, eikä ympärilläni ole nähtävästi ketään. Herra Jumala, itsehän minä voihkinkin! Hiljaista, valittavaa voihkimista! Jokohan todellakin koskee niin kipeästi? Varmaankin. Minä vain en käsitä tätä kipua, sillä päässäni on pimeätä, lyijyä. Parempi on taaskin nukkua, maata, maata vain. — Vaan tokkohan koskaan enää herään? Yhdentekevä.

Sillä hetkellä, kun aion käydä maata, valaisee leveä, kalpea kuu valon juova kirkkaasti sen paikan, jossa lepään, ja minä huomaan jotakin tummaa ja suurta venyvän noin viiden askeleen päässä minusta. Siellä täällä sen päällä näkyy välkähdyksiä kuun valosta. Ne ovat nappeja tahi ampumaneuvoja. Siinä on joko kuollut tahi haavoitettu. Yhdentekevä, minä käyn maata…

Ei, se ei ole mahdollista! Meidän miehet eivät ole menneet pois. He ovat täällä, he ovat voittaneet turkkilaiset ja jääneet tälle seisontapaikalle. Miks'ei kuulu puhetta, ei nuotiotulen räiskettä. Kai heikkouteni tähden en kuule mitään. He ovat varmaan täällä.

"Auttakaa! Auttakaa!"

Kolkkoja, hurjia, käheitä valituksia pääsee rinnastani eikä kuulu niihin vastausta. Kovaan kaikuvat ne öisessä ilmassa. Kaikki muu on ääneti. Heinäsirkat vain sirisevät hellittämättä niinkuin ennenkin. Kuu katselee minua alakuloisesti pyöreillä kasvoillaan.

Jos se olisi haavoitettu, niin kyllä olisi semmoisesta huudosta herännyt. Kuollut se on. Meidänkö miehiä, vai turkkilainen? Voi, Herra Jumala! Niinkuin se ei olisi samantekevä. Ja uni hiipi tulehtuneille silmilleni.

* * * * *

Loion silmät ummessa, vaikka ammoin aikoja jo olen ollut valveilla. Ei tee mieli avata silmiä, sillä suljettujen luomien läpi tunnen auringon paisteen; jos aukaisen silmät, niin niihin koskee. Ja parempihan onkin olla hiljaa, hievahtamatta… Eilen (eilenhän se taisi olla?) minut haavoitettiin; on kulunut vuorokausi, kuluu toinen ja minä kuolen. Yhdentekevä. Parempi on olla hievahtamatta. Olkoon ruumis paikoillaan.

Kuinka hyvä olisi pysäyttää aivojenkin toiminta; mutta sitä ei saa millään pidätetyksi. Ajatukset, muistot ahtautuvat päähäni. Mutta se ei kuitenkaan ole pitkäksi aikaa, kohta tulee loppu. Sanomalehtiin jää vain muutama rivi, että häviömme muka ei ole suuri: haavoitettuja niin ja niin monta; kuollut vapaaehtoinen sotamies Ivanov. Ei, eivät nimeäkään mainitse; sanovat vain: yksi kuollut. Yksi sotamies, niinkuin tavallinen koira vain…

Kokonainen kuva loimahtaa kirkkaasti mielikuvituksessani. Siitä on jo kauan; muutoinhan kaikki, koko elämäni, se elämä, jolloin en vielä tässä loikonut jalat poikki, oli jo kauan sitte… Astuin katua; kansanjoukko pidätti minua. Kansa seisoi ja katseli äänettömänä jotakin valkoista, veristä, surkeasti uikuttavaa. Se oli pikkarainen, sievä koira; raitiovaunu oli ajanut sen yli. Se oli kuolemaisillaan, niinkuin nyt minä. Muuan piharenki survasi kansan syrjään, tarttui koiraan niskasta kiinni ja vei pois. Kansanjoukko hajaantui.

Vieköhän minut kukaan pois? Ei, makaa vain ja kuole. Vaan kuinka ihana on elämä… Sinä päivänä (jolloin sille koiralle onnettomuus tapahtui) olin minä onnellinen. Olin jonkinlaisessa hurmoksessa, ja olihan siihen syytäkin. Te, muistot, älkää kiusatko minua, jättäkää minut rauhaan! Mennyt onni, nykyiset tuskat… jospa jäisivätkin vain vaivat, eivätkä kiusaisi minua muistot, jotka ehdottomasti saavat minun tekemään vertauksia. Oi, ikävä, ikävä! Olet haavoja pahempi.

Vaan tuleepa väri. Aurinko paahtaa. Aukaisen silmäni, näen samat pensaat, saman taivaan, mutta päivän valossa. Ja tuossapa naapurinikin. Se on turkkilainen, kuollut ruumis. Kuinka tavattoman suuri! Minä tunnen hänen: se on se sama…

Edessäni makaa ihminen, jonka minä olen tappanut. Minkä tähden tapoin hänen?

Hän makaa siinä kuolleena, verisenä? Miksi ajoi kohtalo hänet tänne? Kuka on hän? Kentiesi on hänelläkin, niinkuin minulla, i'äkäs äiti, joka kauan iltasin tulee istumaan matalan majansa ovella, katsellen kaukaista pohjoista kohti, odotellen, eikö palaja poikansa armas, työntekijänsä, elättäjänsä.

Entäs minä? Minä myöskin… Minäpä vaihtaisinkin jo hänen kanssaan. Kuinka onnellinen hän on: ei hän kuule mitään, ei tunne haavan kipua, ei kuoleman tuskaa, eikä janoa. Pistin on tunkeutunut suoraan hänen sydämeensä… Tuossa on hänellä takissa iso reikä; sen ympärillä verta. Sen tein — minä.

Minä en tahtonut sitä tehdä. Minä en tahtonut pahaa kellekään, kun sotaan lähdin. Ajatus, että minunkin tulisi ihmisiä tappaa, ikäänkuin kaikkosi minusta. Minä ajattelin vain sitä, kuinka minä asetan oman rintani luotien eteen. Ja minä lähdin ja tein sen.

No, entäs sitte? Hupsu, hupsu! Ja tuo onneton fellah (hänen päällään oli egyptiläisen puku) — hän on vieläkin vähemmin syyllinen. Ennenkuin heidät sijoitettiin, kuin sillejä tynnyriin, laivaan ja vietiin Konstantinopeliin, ei hän ollut kuullut mitään Venäjästä eikä Bulgariasta. Hänet käskettiin menemään ja hän meni. Ellei hän olisi mennyt, olisi häntä piesty vitsoilla tahikka olisi joku pasha ehkä ampunut hänet revolverilla kuoliaaksi. Hän kulki tuon pitkän, vaivaloisen matkan Stambulista Rustshukiin. Me hyökkäsimme, hän puolustautui. Mutta huomattuaan, että me olemme hirveitä ihmisiä, emme pelkää hänen patenttoitua englantilaista luotipyssyään, vaan yhä vain tunkeudumme eteenpäin, niin hän kauhistui. Kun hän tahtoi juosta pois, niin hyppäsi muuan pikku mies, jonka hän olisi voinut tappaa yhdellä mustan nyrkkinsä iskulla, ja syöksi pistimensä hänen sydämeensä.

Millä lailla hän on syypää?

Ja millä lailla minä olen syypää, vaikka hänet tapoin? Millä lailla olen syypää? Miksi vaivaa minua jano? Jano! Kuka tietää, mitä se sana merkitsee?! Silloinkaan kun me kulimme Rumenian kautta, astuen hirveässä, neljänkymmenen asteen kuumuudessa viidenkymmenen virstan taipaleita, en tuntenut sitä, mitä nyt tunnen. Oi, jospa joku tulisi!

Herra Jumala! Hänellä on tuossa suuressa pullossa varmaankin vettä! Vaan pitää päästä hänen luoksensa. Sekös käy vaikeaksi! Yhdentekevä, päästä täytyy.

Minä ryömin. Jalat laahaavat, heikontuneet kädet jaksavat tuskin liikuttaa hervotonta ruumista. Kuolleen luo on pari syltä, mutta minulle on se enemmän — ei enemmän, vaan pahempi — kuin kymmenen virstaa. Ryömiä kuitenkin pitää. Kaula palaa, sitä polttaa, kuin tuli. Kuoleehan sitä ilman vettäkin pikemmin. Ehkäpä kuitenkin…

Ja minä ryömin. Jalat tarttuvat maahan ja jokainen liike synnyttää sietämätöntä kipua. Minä huudan ja vaikeroin, mutta ryömin sittekin. Vihdoin on hän jo siinä. Tuossa on jo pullokin… siinä on vettä ja niin paljon! Kai enemmän kuin puoli pulloa! Oi, vettä minulle riittää pitkäksi aikaa… ihan kuolemaan saakka!

Sinä pelastat minut, minun uhrini! Minä aloin irroittaa pulloa siteistä, nojaten toiseen kyynärpäähäni, kun yht'äkkiä, kadotettuani tasapainon, kaaduin kasvoilleni pelastajani rinnan päälle. Hänestä lähti jo kova ruumiinhaju.

* * * * *

Sammutin janoni. Vesi oli lämmintä, vaan ei pilaantunutta ja sitä paitsi oli sitä paljon. Tulen vielä elämään muutamia päiviä. Muistan, että "Jokapäiväisen elämän fysiologiassa" sanotaan ihmisen voivan elää ilman ruokaa enemmän kuin viikon ajan, jos vaan saa vettä. Ja sitte siinä vielä on kerrottu eräästä itsemurhaajasta, joka tappoi itsensä nälällä. Hän eli hyvin kauan sen takia, että joi.

No, entä sitte? Jos elänkin vielä viisi, kuusi päivää, mitä siitä lähtee? Meidän miehet ovat poissa, bulgarialaiset hajalla. Lähellä ei ole mitään tietä. Yhdentekevä on kuolla. Kolme päivää kestävän kuolemankamppauksen sijasta olen nyt vain tehnyt itselleni koko viikon kestävän. Eikö olisi parempi lopettaa? Naapurini vieressä on hänen pyssynsä, oivallinen englantilainen ase. Ei tarvitse muuta kuin vain ojentaa kätensä; sitte — yksi silmänräpäys ja on loppu. Patruuneja on tuossa myöskin kasottain. Hän ei ole ehtinyt ampua kaikkia.

Lopettaako siis vai odottaa? Mitä? Pelastusta? Kuolemaa? Odottaa siksi kuin turkkilaiset tulevat ja alkavat nylkeä nahkaa haavoitetuista jaloistani? Ennenpähän itse…

Ei, ei saa masentua; tahdon taistella loppuun, niin kauan kuin voimia riittää. Sillä jos löytävät minut, niin olen pelastettu. Kentiesi sääriluut eivät ole vahingoittuneet; parantavat minut. Saan nähdä kotimaani, äitini, Mashan…

Jumala, älä salli heidän saada tietää, kuinka kaikki todellisuudessa on tapahtunut! Uskokoot, että olen tapettu yhdellä kertaa tälle paikalle. Miten tulee heidän käymään, kun kuulevat, että olen kärsinyt vaivoja kaksi, kolme, neljä päivää!

Päätäni huimaa; matkani naapurini luo on minut kokonaan masentanut. Ja tuossa vielä tuo kauhea haju! Kuinka hän on mustunut… minkänäköinen sitte lienee huomenna tahi ylihuomenna. Ja nyt minä makaan tässä vain sentähden, ettei ole voimia vetäytyä kauemmaksi. Jahka levähdän, niin konttaan entiselle paikalleni; parahiksi tuulikin käy sieltä päin ja puhaltaa löyhkän pois luotani.

Makaan ihan näännyksissä. Aurinko polttaa kasvojani ja käsiäni. Ei ole millä verhoutua. Jospa jo pikemmin tulisi yö: se taitaa olla toinen.

Ajatukset hämmentyvät ja minä vaivun unheeseen.

* * * * *

Nukuin kauan, sillä kun heräsin, oli jo yö. Kaikki entisellään: haavoja pakottaa, naapurini loikoo yhtä suurena ja liikkumattomana.

En voi olla häntä ajattelematta. Todellako jätin kaikki, mikä oli minulle rakasta ja kallista, kävelin tuhannen virstan matkan, kärsin nälkää, vilua ja hellettä, todellako, vihdoin, nyt makaan tässä tuskissani sen takia vain että tuo onneton lakkaisi elämästä? Ja näinköhän olen tehnyt mitään hyödyllistä sotaan nähden, paitsi tätä murhaa?

Murha, murhaaja… Ja kuka? Minä!

Kun hankkiuduin sotaan, eivät äiti ja Masha kieltäneet minua, vaikka itkivätkin minun tähteni. Aatteen sokaisemana en noita kyyneleitä nähnyt. En ymmärtänyt (nyt sen ymmärrän), mitä tein läheisilleni!

Ja onko siinä mitä muisteltavaa? Eihän mennyttä saa palautetuksi.

Vaan mikä omituinen näkökanta tekoni suhteen ilmeni monella tuttavallani. "Sekös on hupsu! Pyrkii, itse tietämättä minne!" Kuinka sopivat sellaiset sanat heidän käsitykseensä sankariudesta, isänmaanrakkaudesta ja muista sellaisista seikoista? Sillä heidän silmissänsähän minä edustin kaikkia näitä hyveitä. Ja kuitenkin kaikitenkin olin "hupsu".

Ja minä matkustan Kishineviin; selkääni sälytetään laukku ja kaikellaisia muita sotatarpeita. Ja minä astun tuhansien mukana, joista ehkä löytyy vain muutamia, jotka, niinkuin minä, lähtevät vapaaehtoisesti sotaan. Muut olisivat jääneet kyllä kotia, jos olisivat saaneet. Kuitenkin kulkevat hekin, niinkuin me, "itsetietoiset", kulkevat tuhansia virstoja ja tappelevat samoin kuin mekin tahi ehkä paremminkin. He täyttävät velvollisuutensa, huolimatta siitä, että heti jättäisivät kaikki siksensä ja menisivät tiehensä — jos vain saisivat.

Puhalsi raitis aamutuulonen. Pensaat alkoivat huojua, lentoon pyrähti unelias lintunen. Tähdet ovat sammuneet. Tummansininen taivas on käynyt haaleaksi, peittynyt hienoihin, hiilakoihin pilvenhattaroihin; harmaa hämy kohosi maasta. Tuli kolmas päivä minun… Miksi sitä sanoisi? Elämäksi? Kuoleman kumppanukseksiko?

Kolmas… Montako niitä vielä lienee jälellä? Joka tapauksessa ei monta. Olen tullut kovin heikoksi ja enpä taida kyetä väistymään ruumiista loitommalle. Kohta joudumme samalle tasolle sen kanssa ja sitte emme ole vastenmielisiä toinen toisellemme.

Pitää juoda. Aion juoda kolmasti päivässä: aamusella, puolenpäivän aikaan ja iltasella.

* * * * *

Aurinko nousi. Sen ääretön kehä, jonka poikki kulkevat pensaiden mustat oksat, on veripunainen. Tänään näkyy tulevan kuuma. Naapurini, kuinka sinun käy? Nytkin jo olet hirveä.

Niin, hirveä hän oli. Hänen hiuksensa alkoivat lähteä. Hänen luonnostaan musta ihonsa kävi kalpeaksi ja keltaiseksi; pöhöttyneet kasvot pingottivat sitä niin, että se oli korvan takaa haljennut. Siellä kuhisi matoja. Jalat olivat turvonneet ja kenkien hakasien väliin oli noussut isoja rakkoja. Ja hän itse oli kokonaan paisunut vuoreksi. Mitä tekeekään hänestä aurinko tänään?

Maata niin likellä häntä on sietämätöntä. Minun täytyy kontata etemmäksi, maksoi mitä maksoi. Mutta jaksankohan? Kykenen vielä kättäni nostamaan, pullon aukaisemaan, juomaan, mutta — raskasta, liikkumatonta ruumistani siirtämään? Joka tapauksessa koetan liikkua, vaikka vähänkin, vaikka puoli askelta tunnissa.

Koko aamu kuluu minulta tässä työssä. Kipu on kova, mutta mitä se minulle nyt on? Minä en enää muista, en voi kuvitella itselleni terveen ihmisen tuntemia. Olenpa jo ikäänkuin tottunut kipuun. Tänä aamuna ryömin sittenkin noin kahden sylen verran ja ilmestyin entiselle paikalleni. Mutta kauan en saanut raitista ilmaa nauttia, jos raitista ilmaa voi sanoa olevan kuuden askeleen päässä mätänevästä ruumiista. Tuuli kääntyy ja tuo jälleen minua kohti niin kovaa löyhkää, että minua eltoo. Tyhjä vatsa kutistuu tuskallisesti ja suonenvedontapaisesti; kaikki sisälmykset kääntyvät ylösalasin. Ja pahanhajun saastuttamaa ilmaa oikein valumalla valuu päälleni. Joudun epätoivoon ja itken.

* * * * *

Ihan masentuneena, typertyneenä ja melkein tiedottomana makasin minä. Yhtäkkiä… eiköhän se vain ole sairaan mielikuvituksen harhaluuloa? Minusta näyttää, ettei ole. Niin, puhetta se on. Kavioiden kapsetta, ihmisten ääniä. Olin vähällä huudahtaa, mutta maltoin mieltäni. Mitä, jos ne ovat turkkilaisia? Mitä silloin? Näiden tuskien lisäksi tulee vielä toisia, vielä kauheimpia, joista hiukset nousevat pystyyn, jo silloinkin kun niistä sanomalehdissä lukee. Nylkevät nahan, kärventävät haavoittuneet jalat… Hyvä jos vain sen tekevät; hehän ovat kekseliäitä. Onko todellakin parempi päättää päivänsä heidän käsissään, kuin kuolla tähän? Mutta jos ne ovat — meidän miehiä? Kirotut pensaat, miksi olette kasvaneet ympärilleni noin tiheäksi aidaksi? En mitään näe niiden läpi; yhdestä kohdin vain avautuu, ikäänkuin ikkunasta, oksien välistä näkö kaukaisuuteen, loilanteesen. Siellä, näköjään, on puro, josta joimme vettä taistelun edellä. Niin, tuollahan on se iso paasikin, joka oli pantu puron poikki sillaksi. Siitäpä he varmaan ajavat yli. Puhelu hiljenee. En voi erottaa, mitä kieltä he puhuvat: kuuloinkin on käynyt heikoksi. Herra Jumala! jos ne ovat meidän miehiä… Huudan heille; he kuulevat ääneni purollekin asti. Se on parempi kuin joutua bashibusukkien kynsiin. Mikseivät he jo tule? Kärsimättömyys kiusaa minua; en huomaa ruumiinkaan hajua, vaikka se ei ole ollenkaan vähentynyt.

Ja yht'äkkiä näkyy puron ylimenopaikalla kasakoita! Siniset puvut, punaiset housunhulpiot, keihäät. Heitä on kokonainen puolisataa. Edellä, uljaan hevosen selässä, mustapartainen upseeri. Tuskin olivat ne puolisataa päässeet puron yli, niin hän kääntyi satulassaan koko ruumiillaan taaksepäin ja huusi: "Juoksu-u-un ma-ars!"

— Seiskaa, seiskaa, Jumalan tähden! Auttakaa, auttakaa, veljet! huudan minä; mutta jykevien hevosten kavioiden kapse, miekkojen helinä ja kasakkain äänekäs puhelu on minun kähinääni kovempi — ja he eivät kuule minua.

Voi, kirousta! Näännyksissä kaadun kasvoilleni maahan ja alan kovasti itkeä. Kumoon kaatamastani pullosta vuotaa vesi, elämäni, pelastukseni, kuolemani tuonnemmaksi lykkäys. Mutta sen minä huomaan vasta kun pullossa vain on puoli lasillista jäljellä ja kaikki muu on mennyt ahnaaseen, kuivaan maahan.

Voinkin muistella sitä kauhistusta, joka valtasi minun tuon hirveän tapauksen jälkeen? Minä makasin hievahtamatta, silmät puoliummessa. Tuuli kääntyi vähä väliä ja milloin puhalsi päälleni raitista, puhdasta ilmaa, milloin jälleen ympäröi minua löyhkällä. Naapurini kävi sinä päivänä niin hirveännäköiseksi, ettei sitä voi kuvatakaan. Kun kerran aukasin silmäni katsoakseni häneen, niin kauhistuin. Kasvoja ei hänellä enää ollut. Ne olivat hajaantuneet irti luista. Hirvittävä luinen hymy, ikuinen hymy näytti minusta inhottavammalta, kauheammalta kuin koskaan, vaikka monastikin olin pidellyt pääkalloja käsissäni ja leikellyt kokonaisia päitä. Tämä sotilaan puvussa oleva ruumis kiiltonappineen sai minut vapisemaan. "Tämmöistä se on sota", ajattelin minä. "Tässä sen kuva."

Mutta aurinko polttaa ja paahtaa kuin ennenkin. Käteni ja kasvoni ovat ammoin aikoja poltetut. Jäljellä olleen vesitilkan join loppuun. Jano vaivasi niin kovasti, että, päätettyäni juoda pienen kulauksen, joinkin yhteen otteeseen kaikki. Voi, miksi en huutanut kasakoille, kun olivat niin likellä minua! Vaikkapa olisivat olleet turkkilaisia, olisi se sittenkin ollut parempi. Olisivatpahan kiduttaneet tunnin, pari, vaan nyt en tiedä, kuinka kauan tässä vielä täytyy virua ja kärsiä. Äitini, armahin! Revit pois harmaat hiuksesi, lyöt päätäsi seinään, kiroat sen päivän, jolloin minut synnytit, kiroat koko maailman, että se ihmisten kärsittäväksi on keksinyt sodan!

Mutta varmaan te ja Masha ette saakaan kuulla vaivoistani. Hyvästi äitini, hyvästi morsiameni, rakkahani! Oi, kuinka raskasta, katkeraa! Sydänalaa kouristaa.

Taaskin tuo pieni valkoinen koira! Piharenki ei sitä säälinyt, vaan iski sen pään seinään ja heitti ruomaan, jonne rikat ja likavesi viskataan. Mutta se eli vielä. Ja kärsi vielä kokonaisen päivän. Vaan minä olen sitäkin onnettomampi, sillä kärsin kokonaista kolme päivää. Huomenna on neljäs, sitte viides, kuudes… Kuolema, missä olet? Tule, tule! Ota minut!

Mutta ei tule kuolema eikä ota minua. Ja minä makaan hirveässä päivänpaisteessa eikä ole minulla veden tippaakaan, millä virkistäisin polttavaa kurkkuani, ja kuollut ruumis saastuttaa minua. Se on jo ihan hajaannuksen tilassa. Myriadeja matoja tippuu siitä. Kuinka ne kuhisevat! Kun se on syöty ja siitä ei ole jäljellä muuta kuin luut ja puku, sitte tulee minun vuoroni.

Kuluu päivä, kuluu yö. Yhä samaa. Tulee aamu. Yhä samaa. Kuluu vielä päivä…

Pensaat huojuvat ja suhahtelevat, aivan kuin hiljaa puhelisivat. "Nyt sinä kuolet, kuolet", kuiskailevat ne. "Et saa nähdä, et saa nähdä, et saa nähdä!" vastaavat pensaat toiselta taholta.

— Eipä niitä tässä voi nähdäkään! kajahtaa ääni lähelläni.

Minä säpsähdän ja toinnun kerrassaan. Pensaista katselevat minua jefreitterimme leppeät, siniset silmät.

— Lapiot tänne! huutaa hän. — Tässä on vielä kaksi: yksi meidän ja yksi heidän!

— Ei tarvitse lapioita, ei saa kuopata minua, minä elän! tahdon huutaa; mutta ainoastaan heikko huokaus pääsee kuivettuneilta huuliltani.

— Herra Jumala! Vieläkö hän elää? Herra Ivanov! Miehet! Tulkaa tänne, meidän herramme elää! Ja kutsukaa lääkäri!

* * * * *

Puolen minutin perästä kaadetaan vettä suuhuni, vettä ja vielä jotakin muuta. Sitte kaikki katoaa.

Tasaisesti huojuen liikkuvat kantopaarit. Tämä tasainen liikunto viihdyttää minua. Milloin herään, milloin jälleen nukun. Sidottuja haavoja ei pakota; omituinen, selittämättömän mielihyvän tunne virtaa läpi koko ruumiini…

— Sei-so! Laske aa-las! Sairaanhoitajat, neljäs vaihdos, mars! Paareihin kiinni ! Nos-ta!

Näin komentaa Pjotr Ivanitsh, lasarettiupseerimme, pitkä, laiha ja hyvin lempeä mies. Hän on niin iso, että kääntäessäni silmäni hänen puoleensa, aina vain näen hänen päänsä harvoine, pitkine partoineen ja olkapäänsä, vaikka paareja hartioillaan kantaakin neljä kookasta sotamiestä.

— Pjotr Ivanitsh! kuiskaan minä.

— Mitä, kultaseni?

Pjotr Ivanitsh kumartuu puoleeni.

— Pjotr Ivanitsh, mitä lääkäri teille sanoi? Kuolenko kohta?

— Mitä te, Ivanov, joutavia! Ette te kuole. Teillähän on kaikki luut eheät. Koko onnenpoika! Ei luuta, ei suonta poikki. Vaan kuinka olette elänyt nämä kolme ja puoli vuorokautta. Mitä olette syönyt?

— En mitään.

— Entä juonut?

— Turkkilaiselta otin pullon. Pjotr Ivanitsh, nyt en jaksa puhua. Sitte.

— No, Jumalan huomaan, kultaseni, maatkaa makeasti.

Jälleen uni ja unhe…

Minä heräsin osastomme lasaretissa. Vieressäni seisoo tohtori, laupeuden sisaret ja paitsi heitä näen vielä kuuluisan pietarilaisen lääkärin tutut kasvot, jotka ovat kumartuneet jalkojeni yli. Hänen kätensä ovat veressä. Hän puuhaa kotvasen jalkojeni ääressä ja kääntyy puoleeni:

— No, teidän Jumalanne on onnentuoja, nuori mies! Eloon jäätte. Toinen käpälä teiltä kyllä otettiin, vaan mitäpä siitä. Jaksatteko puhua?

Minä voin puhua ja kerron heille kaikki, mitä tässä on kirjotettu.