II.

Hän tointui yöllä. Kaikki oli hiljaa; suuresta viereisestä suojasta kuului makaavien sairaiden hengitys. Jossakin kaukana puheli kummallisella, yksitoikkoisella äänellä itseksensä muuan sairas, joka oli yöksi pantu pimeään huoneeseen, ja ylhäällä, naisosastossa, lauloi käheä kontra-altto jotakin villiä laulua. Sairas kuunteli näitä säveleitä. Hän tunsi kaikissa jäsenissään hirveätä väsymystä ja voimattomuutta; hänen kaulaansa pakoitti kovasti.

— Missä minä olen? Mikä minun on? tuli hän ajatelleeksi. Ja yht'äkkiä muistui hänelle tavattoman selvään mieleen viimeinen kuukausi hänen elämätänsä ja hän ymmärsi olevansa sairas sekä mitä sairasti. Jono eriskummallisia ajatuksia, sanoja ja tekoja muistui hänen mieleensä, saaden koko hänen ruumiinsa värähtelemään. — Mutta sehän on lopussa, Jumalan kiitos, se on lopussa! kuiskasi hän ja nukkui jälleen.

Avonainen, rautaristikolla varustettu ikkuna oli pienelle umpikadulle päin, joka oli korkeiden rakennusten ja kiviaitauksen välissä; tällä kadulla ei kukaan koskaan käynyt ja se oli kasvanut täyteen jonkinlaisia pensaita ja syreenejä, jotka uhkeasti kukkivat siihen vuoden aikaan… Pensaiden takaa, aivan ikkunain vastassa, häämöitti korkea aitaus; sen takaa taas näkyivät suuren puutarhan puiden latvat, joita, niiden läpi pilkoittaen, valaisi kuu. Oikealla kohosi sairaalan valkoinen rakennus, jonka ristikkoikkunoista näkyi valoa; vasemmalla oli ruumishuoneen valkoinen, kuun valaisema umpiseinä. Kuu paistoi ikkunan ristikon läpi huoneen lattialle, valaisten osan vuodetta ja sairaan väsyneitä, kalpeita kasvoja, joiden silmät olivat ummessa: nyt ei hänessä ollut mitään mielipuolista. Olipa vain uupuneen sikeää, raskasta unta, ilman unennäköjä, ilman vähintäkään liikahdusta, melkeinpä ilman hengitystäkin. Muutamaksi silmänräpäykseksi heräsi hän täydessä tajussaan, aivan kuin terveenä, vaan noustakseen sitte aamulla jälleen vuoteestansa entisenä mielipuolena.