Uhmaaja- yli-ihminen.

»Enfalden hoppar tankens afgrund öfver». J. J. Wecksell. Hän istuu kapakassa, ei ketään muuta huomaa, ja sauhuss' sakeassa hän latkii bolssijuomaa. On miehissäkin ero, ja häll' on neropatti, hän vait on, siks on nero, vaikk' kukkaross' on matti. On kaikki turhaa, tuhmaa!» hän hiljaa on kuin hiiri, mut nyt hän uhkuu uhmaa, kun saapuu iltapiiri. Kas pöydälle hän kiipee kuin vuorta yli vatsain, saa tuulta suureen siipeen, pois laukkaa runoratsain. Hän kohoo, nousee maasta, jää usviin rotkon nielut, maan kääpiöt ja saasta, muut kurjat pikkusielut. Ja lauseet tulvaa suusta kuin tulivuorten laavat, nyt kannustaa hän kuusta, sen tähdet nähdä saavat. Haa! Maailma on kurja! Hän alku«aikaan harhaa, kuin tulikotka hurja hän polttaa taivaan tarhaa. Hän hosuu, pienet painaa, ne puristaa kuin villat, kuin suuri Nietzsche-vainaa luo yli-ihmissillat. Hän loistaa lausein, riimein, soi keihään kalske, rymy. Hän alas astuu viimein, on homeerinen hymy. Muut humalassa huikkii, soi ilve, kehno kasku, — hän nousee, yöhön luikkii, jää maksamatta lasku.