Taiteilija ja yleisö.

Hän oli taiteilija verraton, kuin syvyydestä syntyi joka sana, hän markkinoilla laumaa lumosi, hän vieraili vain vatsapuhujana. Täys vatsa kun on, silloin nauretaan, on maku yleisön kuin märkä savi, sen muoti muovaa; lankee luonnostaan, mi mieleist' on, se sille taputtavi. Maantaitava hän oli taidossaan, ei ykskään ääni soinut koskaan väärin, yleisö oli hartaan halteissaan, hän porsaan ääntä matki mielinmäärin. Ja kuulijat ne yhä yltyi vaan, kun taitoniekka vatsavoimin äänsi, ne katketakseen nauroi kujeelleen, ne vallan vinkui, vatsojansa väänsi. Mut taituri nyt väsyi vinkuissaan, jo alkoi arveluttaa selvä peli, hän salaa porsaan pisti säkkiinsä, ja sitä verhon alla vingutteli. »Sä matkit muita, toistat itseäs, sä ennen parhain olit parhaimmista, et porsaan ääntä koskaan kuullutkaan, tuo vinku ei oo enään luonnollista! Sun vatsataitos meitä väsyttää, saat soittaa huoneille nyt autioille», huus yleisö, »työn mauri tehnyt on, saa mauri mennä muille markkinoille!» Sai koivet alleen tyhmä taituri, muut seuras herjaten nyt tullinsuuhun, kun porsas karkuun pääsi pussistaan, ne hirttivät sen raukan puomipuuhun.