Mietelmä,
Reading edition
»Oo uskollinen hautaan saakka!» En usko enään ihmisilveisiin, ma kolkutin, kun painoi tuskan taakka, mut onnellisten ovet suljettiin. Näin aattelin: Sä uskollinen koira, mua itket ehkä yksin haudallain, kun kerran kuollut olen, jäljet löydät. Nuo ihmisrakit, joita inhosin, ne laittaa ystävilleen pitopöydät, ne haudall' loistaa lainalausehin, ne kotiin kiitää, riekuu riemuissaan, kun itse eivät vielä kuolleetkaan nuo armottomat, ahneet arkityössä, mut koira, koira ulvoo yksin yössä.