KUN OLIN KUOLLUT

Kun olin kuollut, kun olin tuhkaa hiven vaskiuurnassa, alla mullan ja mustan kiven,

ah, oli autuas levätäkseni silloin! Suuria tähtiä kohti loin minä silmäni illoin.

Multa ylläni hauraana, harson lailla. Näin avaruuden katseen salaisuuksia vailla.

Kerran, maan päällä, illassa himertävässä soi rakas, tuttu ääni: — Katso, hän nukkuu tässä.

— Hauta on hoitamaton. — Niin on. Hän oli köyhä. — Eikö hän ollut myöskin mieleltä … noin — vähän löyhä?

— Houkkio, originelli, onneton ihminen perin. Yöt joi — itsensä otti hengiltä vähin erin.

Lauluja kirjoitti tosin — ne nyt olivat niitä — — — Tunsitko hyvinkin? — Hiukan. Suurtapa iloa siitä…

Kuuntelin. Enkä tuntenut tuskaa mitään. Silmäni luonut olin auringonnousuhun, itään.