KALYPSON VANKI

Meri, sinä vihreä meri, jolla on katseessasi rannattomuus, janoni vihaa sinua, vaikka en voi olla sinua rakastamatta.

Aallot, välkkyvin evin ja pärskyvin pyrstöin kiitävät, kaukaa-tulevat, kauas-menevät, huimat, vapaat, julmat, ilkkuvat aallot — kiroan teidät orjuutukseni tähden.

Ihanat pilvet, te jotka taivaanvuorilta, pesimispaikoiltanne, levollisesti, katsoen merestä puhtaan rintanne kuvaa lennätte mahtavin siivin ilmojen sinessä minne mielenne tekee — tuulen-teillänne seuraa katseeni teitä kuin vertatippuva nuoli.

Haahdet, te merelliset haahdet, jotka viette miehiä rannasta toiseen rantaan, kunne heitä kaipauksensa vetää — sieluni näkee teidät, houriva sieluni, vaikka eivät silmäni näe.

Miehet laivoissa, veljeni, minua onnellisemmat, te jotka toivotte vielä ja olette matkalla armaiden kasvojen luokse ylitse meren — manaustani ette te kuule — tai te säikytte sitä ettekä ymmärrä, kun te kuulette merenhenkien toistavan ulapan äärillä tuskani, ahdistukseni, hulluuteni iankaikkisen huudon:

— Kalypso, ihana ja tunnoton — hän joka lupaa minulle kuolemattomuuden ja ikuisen nuoruuden lahjan hyväilläkseen minua syöjätär-rakkaudella ja imeäkseen voimaani aikojen loppuun — hän on nostanut luonnon minua vastaan, eroittanut minut haahdettomin rannoin ja poluttomin merin kaikesta, mitä minä ikävöin, ja ruoskinut minua ytimiin saakka kaipauksella, joka on raateleva, turha ja toivoton ja kuolemaa hirvittävämpi.