§ 43. Loppukatsaus.

Muillakin aloilla paitsi kaunokirjallisella on suomalainen kirjallisuus viime vuosikymmeninä suuresti kehittynyt. Käännöstenkin avulla se on huomattavassa määrässä rikastunut.

Lisäys 1. Useat käännökset ovat jo edellisessä tulleet mainituiksi; mutta lisättäköön vielä pari sanaa. – Vanhemmista suomentajista on erittäin muistettava Kaarle Martti Kiljander († 1879 tuomiokapitulin assessorina Kuopiossa ja Nilsiän provastina); hänen kääntämiänsä ovat Stagneliuksen ”Martyrat” ja Nicander’in ”Taikamiekka”, jotka painettiin ”Annikkaan” (vertaa § 34), sekä Runeberg’in ”Nadeschda”, ”Fjalar kuningas” ja ”Salaminin kuninkaat”. Vanhemmissa suomennoksissaan perusti hän runomitan kokonaan laajuudelle; uudemmissa taipui hän nykyaikana tavallista, korkoa noudattavaa runomittaa käyttämään. – Ensimmäinen Shakespearen näytelmä, joka suomeksi käännettiin, oli Macbeth, Kaarlo Slöör’in suomentama; se ilmestyi Shakespearen muistojuhlaksi 1864. – Runomittaisten teosten suomentajina ovat vielä esiintyneet, paitsi muita: Juhana Enlund (Oehlenschläger’in ”Aksel ja Valpuri”, Lessing’in ”Nathan Viisas” y. m.) ja Kaarlo Forsman, joka on suomentanut Goethen Faust’in, Sofokleen Antigonen ja Aischylon Agamnemnon’in. ”Vänrikki Stoolin Tarinat” ilmestyivät suomeksi useain kääntäjäin yhteisestä toimesta; heistä ovat erittäin mainittavat J. Krohn ja Tuokko sekä P. Cajander, joka suomennoksesta sittemmin toimitti uuden laitoksen. – Hyvää ulkomaan romaanikirjallisuutta välittivät aikanansa Waldemar Churberg’in Uusi Romani-jakso ja Romani-kirjasto, jotka sisälsivät suomennoksia Dickens’in, Jókai’n, Pushkin’in, Gogol’in, Ebers’in, Silvio Pellicon y. m. teoksista. Senjälkeen on monta etevää ulkomaan romaania, varsinkin suurten sivistyskansojen sekä pohjoismaiden kirjallisuudesta, ilmestynyt suomalaisessa puvussa, samalla kuin Suomenmaan ruotsinkielisiäkin teoksia ahkerasti on käännetty.

Lisäys 2. Kansalliskirjallisuuden edistäjinä tulee ennen mainittujen lisäksi johdattaa huomioon muutamia kirjailijoita, joiden tutkimukset koskevat oman maan kehitystä ja sivistys-oloja.

Tämän ajanjakson alkupuoleen kuuluu aikaisin pois-mennyt historioitsija Kaarle Alfred Castrén († 1873), joka kirjoitti ”Muistelmia vuosien 1808–1809 sodasta”, ”Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv. 1650–1750” j. n. e. Nykyisemmistä historiantutkijoista on ennen muita muistettava Juhana Richard Danielson, etevä tiedemies ja valtiollinen kirjailija; erittäin tunnettuja ovat ne teokset, joissa hän puolustaa ja selvittää Suomenmaan valtiollista asemaa (”Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan”, ”Suomen sisällinen itsenäisyys” ja ”Viipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen”), sekä hänen kuvauksensa 1808–1809 vuosien sodasta, ”Suomen sota ja Suomen sotilaat”. Muutoin kotimaan historian erityistutkimus on suuresti laajennut ja tuottanut monta ansiokasta teosta, joihin ei tässä kuitenkaan sovi kajota. – Kuuluisa muinaistutkija on Juhana Reinhold Aspelin, suomalais-ugrilaisen muinaistutkimuksen perustaja.

Kirjallisuuden historiaa, Suomen muinaistarustoa ja etenkin taiteen historiaa on hänen veljensä Eliel Aspelin valaissut monessa tarkkoihin tutkimuksiin perustetussa teoksessa; niistä mainittakoon ”Kalevalan tutkimuksia”, ”Suomalaisen taiteen historia” sekä suomalaisten taiteilijain Johannes Takasen, Werner Holmbergin ja Elias Brenner’in elämäkerrat, joita hän sangen miellyttävällä tavalla on esitellyt. – Ernst Gustav Palmèn’in kirja ”Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran viisikymmenvuotinen toimi ynnä suomalaisuuden edistys 1831–1881” antaa selvän kuvan suomalaisen sivistyksen varttumisesta uudempina aikoina.

Aikakauskirjoja tieteellistä ja yleiskirjallista sivistystä varten ovat olleet Fredrik Polén’in toimittama Mehiläinen (1859–1863), Kirjallinen Kuukauslehti (1866–1880) ja Valvoja (vuodesta 1881). – Iäkäs kirjailija, joka on toiminut monella eri alalla, mutta erittäinkin on lausunut mielipiteitänsä yhteiskunnallisista kysymyksistä, on Agathon Meurman.

Paitsi yllämainituilla aloilla on tieteellinen kirjallisuus muutoinkin tuottanut paljon arvokkaita teoksia. Erityistä huomiota ansaitsevat Thiodolf Rein, joka on pannut alkuun varsinaisen filosofisen kirjallisuuden Suomen kielellä, Eemil Nestor Setälä, etevä suomen ja suomensukuisten kielten tutkija, sekä Aukusti Juhana Mela, joka teoksillaan suuresti on edistänyt eläin- ja kasviopillisen kirjallisuuden kehitystä. Mutta kaikkien niiden kirjailijain ja teosten luetteleminen, jotka kussakin eri tieteessä ovat merkillisiä, on – samoin kuin sanomakirjallisuuskin – ulkopuolella tämän kirjan tarkoitusta[24].

[1] Sen jälkeen kuin tämän oppikirjan ensimmäinen painos ilmestyi, on tullut toinenkin suomalainen antologia, Leimun (Kustavi Grotenfelt’in) toimittama ”Väinölä” (1884 ja lisävihko 1892, uusi täydennetty painos 1899), joka tarkoitukseltaan ja sisällykseltään vastaa ”Helmivyötä”.

[2] Länsimurteen alalla kirjakielen d aina ääntyy jollakin tavalla (pehmeänä d-nä, r-nä, l-nä j. n. e.), itämurteen alalla se katoaa.

[3] Myytilliseltä kannalta on E. Aspelin tarkastanut Kalevalan taruja (Kalevalan tutkimuksia, 1882, y. m.). J. Krohn on Suomalaisen kirjallisuuden historiassaan koettanut valaista Kalevala-runojen historiallista kehitystä tutkimalla laulujen ja taru-ainesten siirtymistä seudusta seutuun sekä määrätä, mitkä tarut alkuansa ovat kotimaisia, mitkä ulkoa päin tulleita. Hänen arvelunsa mukaan runojen aineet muinoin olivat yhteiset kaikille suomalaisille heimoille, vaikka niiden lopullinen muodostus pääasiallisesti tapahtui Karjalaisten kesken. Ahlqvist päinvastoin (Kalevalan Karjalaisuus, 1887) puolusti sitä mielipidettä, että Kalevala on syntynyt Vienan rannoilla ja kokonaan Karjalaisten tuottama, sekä vastusti Kalevalan kertomusten selittämistä luonnontaruista, väittäen niillä olevan historiallisen pohjan. Näiden niinkuin muidenkin sekä vanhempain että uudempain tutkijain mielipiteistä tehdään tarkasti selkoa Suom. Kirjallisuuden Seuran toimittamassa uusimmassa Kalevalan laitoksessa (1895), toisen osan johdannossa.

[4] Ballaadi on kertovainen lyyrillinen runoelma, lyhyt ja utumainen, täynnä tunteellisuutta, tavallisesti surullinen sisällykseltään, jommoisia ovat erittäinkin Englannin, Skotlannin ja Tanskan keskiaikaiset kansanrunot. Etelämaan kansojen kertovaiset laulurunot ovat tyynempää ja iloisempaa laatua; niitä nimitetään romanseiksi.

[5] Koska meidän maan kauppa paraasta päästä oli Hansalaisten käsissä, niin saksalaiset kauppiaat täällä pitivät asiamiehiä, jotka syksyllä tulivat tänne kauppahuoneen asioita ajamaan, vaan keväällä palasivat kotimaahansa.

[6] Agricolan Käsikirjan ja Messun sekä kaksi käsikirjoitusta, joista toinen on yllämainittu suomennos, ovat E. N. Setälä ja K. B Wiklund julkaisseet Suom. Kirjallisuuden Seuran toimittamassa sarjassa ”Monumenta Lingvæ Fennicæ” (Suomen kielen Muistomerkkejä). Johdatuksessa E. N. Setälä osoittaa todennäköiseksi, että mainittu käsikirjoitus on M. Westh’in tekemä.

[7] Niin esim. Calamnius-suku, jonka vanhempi nimi oli Arctophilacius (s. o. Pohjan harrastaja), on saanut nimensä Kalajoesta. Nimi oli ensin Calajokius, josta sitten tehtiin Calamnius, koska joki on latinaksi ”amnis”. Sukunimi Frosterus tulee Pakkalan rusthollin nimestä (pakkanen ruotsiksi ”frost”), Alopaeus Kettusesta (kettu kreikaksi ”aloopeeks”). Miltopaeus tulee suomalaisesta sukunimestä Ruskeapää (kreikaksi ”miltos” = punaliitu), Castrén, ensin Castrenius, Linnan rusthollista (”castrum” latinaksi = linna), Chydenius Kytilän eli Kytyniemen talosta j. n. e.

[8] Uusin painos ilmestyi 1886, K. Grotenfelt’in toimesta.

[9] ”Runoelman” täydellinen nimi on: ”Suomen suruisen cansan Ynnä Pohjan peräläisten Vaikia valitusruno Alla vaivan vaikeimman Venäjän verisen miecan Tygö Carlen callehimman – – Runo raudalla rakettu”.

[10] Kirja oli kauan kadoksissa; käsin-kirjoitetun kopian mukaan Calamniuksen runot, K. Grotenfelt’in toimesta, painettiin uudestaan Suomi-kirjaan (III jakso, 3 osa). ”Sururunot suomalaiset” on A. R. Niemi samoin uudestaan julkaissut Suomi-kirjassa (III, 14).

[11] Tapana oli, että, kun ylioppilaiden harjoitukseksi pidettiin väitöksiä yliopistossa, professorit kirjoittivat väitöskirjoja, joita he saivat julkisesti puolustaa, tai ainakin antoivat oppilaillensa aineet heidän väitöskirjoihinsa. Sen vuoksi tieteelliset teokset jaettiin useampiin pieniin osiin eri väitöstiloja varten. Siitä selviää, minkä tähden Porthan’in yllämainittuin teosten ilmestymis-aika kesti monta vuosikautta.

[12] M. Pauli Juusten, Episc. quondam Ab., Chronicon Episcoporum Finlandensium, annotationibus et Sylloge Monumentorum illustratum.

[13] Niin oli eräs Skotlantilainen, Macpherson, v. 1762 antanut ulos Gaeliläisten vanhat kertomarunot, Ossian’in laulut, Englannin kielelle käännettyinä. Tämä runokokoelma oli Porthan’ille tuttu; sitä vastoin Herder’in kuuluisa kansanrunoin kokoelma, Stimmen der Völker in Liedern, ilmestyi vasta samana vuonna, kuin Porthan’in puheenaoleva väitöskirja-jakso päättyi, 1778.

[14] Schröter’in kirja oli ensimmäinen, joka tutustutti ulkomaan oppineet Suomen kansanrunouteen. Herder’in tunnettu kansanrunoin kokoelma ei sisällä vielä mitään suomalaista laulua; Goethe käänsi kuitenkin jo 1810 erään suomalaisen runon nimellä ”Finnisches Lied” (”Jos mun tuttuni tulisi”), jonka oli saanut Italialaisen Acerbi’n vuosisadan alussa painetusta matkakertomuksesta.

[15] J. Krohn on sittemmin julkaissut Poppiuksen ennen painetut runot sekä monta ennen painamatontakin ”Koittaren” I vihossa.

[16] Kasteessa saadun Johannes nimensä vaihtoi nuori Arwidsson isänsä luvalla muka uljaammalle soivaan Iivariin.

[17] Runoelmansa hän sittemmin kokosi erityiseen vihkoon, nimeltä Ungdoms Rimfrost af Sonen i Örnskog, s. o. Nuoruuden haudetta, tehnyt Kotkanmetsän poika. ”Sonen i Örnskog” on ruotsinnos Arwidsson nimen muinais-skandinavilaisesta merkityksestä.

[18] Lönnrot valmisteli Kalevalan toimittamista sovittamalla yhteen pienempiä runostoja, ensin Lemminkäisestä, sitten Väinämöisestä; vihdoin niistä muodostui ”Runokokous Väinämöisestä”, joka silloin jäi painamatta ja oikeastaan on Kalevalan vanhin laitos (vrt. Kalevalan painos v:lta 1895, II. Johdanto, sivv. XI–XIX, sekä ”Kalevalan esityöt”, Suomi, III jakso, 4 ja 5 osa).

[19] Näiden joukossa on erittäin huomattava Daniel (D. E. D.) Europaeus, joka Inkerinmaalta sai kauniit Kullervo-runot.

[20] Kalevala on täydellisesti käännetty Ruotsin, Saksan, Englannin, Ranskan, Unkarin, Viron, Venäjän ja Tshekin kielelle, ja paitsi sitä osittain vielä muutamille muillekin kielille.

[21] Etevimmät kansanrunoilijain teokset on K. Grotenfelt koonnut Suom. Kirjallisuuden Seuran kustantamaan valikoimaan ”Kahdeksantoista Runoniekkaa” (1889).

[22] Tämä ruotsiksi kirjoitettu elämäkerta on myös ilmestynyt suomeksi.

[23] Mainitusta kirjasta, jonka kertoelmat nimilehdellä ilmoitettiin Gruben mukaan tehdyiksi, on vaan ensimmäinen ja enimmältään toinenkin osa Gruben johdolla toimitettu; toisen osan loppupuoli sekä 3:s ja 4:s osa ovat Y. Koskisen, 5:s (joka paraasta päästä sisältää käännöksiä) K. Slöör’in ja 6:s ja 7:s osa J. Krohn’in toimittamia. Tätä teosta, jonka eri osista on tullut monta painosta, on myöhemmissä laitoksissa osittain uudistettu.

[24] Uutteralla ja tarkalla työllä on Valfrid Vasenius toimittanut luettelon kaikista Suomen kielellä ilmestyneistä kirjoista, joka on oivallinen apulähde Suomen kirjallisuudenhistorian tutkijoille (”Suomalainen kirjallisuus 1544–1877” ja useita lisävihkoja, joiden julkaisemista yhä jatketaan).