§ 39. Aleksis Kivi ja suomalainen näytelmärunous.

Siihen aikaan, jolloin henkinen elämä Suomessa rupesi kaikin puolin runsaammaksi varttumaan, esiintyi näytelmäkirjallisuuden alalla nuori mies, jossa asui omituinen, valtava runoilijahenki. Se oli Aleksis Kivi eli, niinkuin hänen oikea nimensä kuului, Aleksis Stenvall. Hän syntyi Lokakuun 10 p. 1834 Palojoen kylässä Nurmijärvellä, jossa hänen isänsä oli räätälinä. Saatuansa kotona ensimmäiset opin-alkeet, lähetettiin nuori Aleksis seitsentoista-vuotiaana Helsinkiin kouluun; köyhyyden tähden monenlaista puutetta nähtyään, hänen onnistui päästä ylioppilaaksi 1857. Kivi ei pyrkinytkään edemmäksi opin tiellä, mutta lukematta ei hän kuitenkaan ollut; päinvastoin hän rikastutti henkeänsä useilla maailmankirjallisuuden parailla teoksilla, joita luki ruotsiksi käännettyinä. Hänen mielikirjansa olivat Raamattu, Kalevala, Shakespearen näytelmät ja Cervantes’in Don Quixote. Ensimmäinen teos, jonka hän toi julkisuuteen, oli murhenäytelmä Kullervo, joka valmistui vuonna 1859, mutta sitten parannettuna 1864 painettiin Suom. Kirjallisuuden Seuran ulos-antamaan ”Näytelmistöön”. Varattomuus ja monenlaiset vastoinkäymiset olivat runoilijan alituisina kumppaneina; mutta hänen kuvausvoimansa ei siitä lannistunut, vaan tuotti yhä uusia runoteoksia. Kiven tila johonkin määrin ulkonaisesti parani, kun eräs jalomielinen nainen, neiti Charlotte Lönnqvist, toimitti hänelle huoneen ja elatuksen omalla asuinpaikallaan Siuntion pitäjässä. Siellä hän kirjoitti enimmät teoksensa vuosien 1864 ja 1871 välillä. Jo loppupuolella vuotta 1864 ilmestyi komedia Nummisuutarit, jossa mestarillisella huumorilla kuvataan Etelä-Hämeen kansan-elämää ja ”Nummisuutarin Eskon” onnistumatonta naimaretkeä. Näyttämöllä esitettynä on se nykyään suomalaisen yleisön mielikappaleita. Nummisuutarien jälkeen tuli runokokoelma Kanervala, hauska yksinäytöksinen komedia Kihlaus sekä Karkurit, näytelmä viidessä näytöksessä, ja pieni draamallinen idylli Yö ja päivä. Vuonna 1869 ilmestyi näytelmä Lea, kokoonpanon ja taiteellisen muotonsa puolesta täydellisin Kiven teoksista, ihana itämaan idylli, jossa kauniilla tavalla kuvataan kristin-uskon voittoa Vapahtajan aikana. Se on, niinkuin eräs arvostelija on sanonut, ”hempeä kukka, jossa itämaiden hekkuma ja suomalainen kirkkaus ovat sulaneet yhteen”. Seuraavana vuonna tuli ulos Seitsemän veljestä, suuri romaani, jossa samoin kuin Nummisuutareissakin realistisella tavalla ja verrattomalla taidolla kuvataan kansan-elämää sekä lystilliseltä että vakavaltakin puolelta. Moni ihana luonnonkuvaus kaunistaa tätä teosta, ja sen pohjana on se siveellinen aate, ett’ei ihminen voi menestyä ilman sivistystä; vaikka hän, niinkuin Jukolan veljekset, koettaakin sitä paeta erämaan syvyyteen, niin hänen oma luontonsa vetää hänet takaisin sivistyksen helmaan. – Mutta surkea kohtalo odotti onnetonta runoilijaa; hänen sekä ruumiinsa että sielunsa voimat rupesivat raukeamaan; ennenkuin julkisuuteen ehti hänen viimeinen näytelmänsä Margareta (1871), oli pimeys peittänyt hänen järkensä. Aleksis Kivi kuoli veljensä luona Tuusulassa vuoden viimeisenä päivänä 1872. ”A. Kiven Valitut teokset” julkaistiin Suom. Kirjallisuuden Seuran toimesta ja siihen kokoelmaan otettiin myöskin hänen jälkeen-jääneet runoelmansa, muun muassa näytelmä Leo ja Liina ja sievä kertomus Koti ja Kahleet. – Kivellä on vilkas ja rikas kuvausvoima; hänen vahvin puolensa on ihmisluonteiden kuvaileminen. Vähemmin hän huoli teostensa taiteellisesta säännöllisyydestä. Kivi on täysi realisti, mutta rakentaa kuvaelmansa aina ideaaliselle pohjalle. Hän on pääasiallisesti draamallinen runoilija, mutta samalla hyvä kertoilija, niinkuin hänen suuri romaaninsa todistaa. Heikompia ovat hänen lyyrilliset tuotteensa eikä runomittainen kieli häneltä oikein suju; mutta hänen vilkas mielikuvituksensa on silläkin alalla luonut muutamia kauniita kuvauksia, esm. ”Lintukoto” ja ”Lapsi”. Raikkaalta soi niin-ikään ”Metsämiehen laulu”. Muista runoista sopii vielä mainita ”Äiti ja lapsi” sekä ”Suomenmaa”.

Vuonna 1868 ilmestyi murhenäytelmä Saul, jonka tekijä on Tuokko eli Antti Törneroos (synt. Iitissä 1835, † 1896). ”Saul” on enemmän draaman muotoon sovitettu runoelma kuin varsinainen näytelmä; lyyrillinen kauneus siinä voittaa draamallisuuden. Se on varsinkin huomattava erinomaisen sointuvan ja säännöllisen runokielensä vuoksi, jossa suhteessa sillä on suuri merkitys kirjallisuutemme historiassa. Tuokko on paitsi sitä kirjoittanut lyyrillisiä runoelmia, jonka ohessa hän on esiintynyt ahkerana näytelmäin ja muiden runoteosten suomentajana. Hänen kääntämiänsä ovat Runeberg’in ”Hauta Perhossa” ja ”En voi”, Schiller’in ”Maria Stuart”, Tegnér’in ”Aksel”, useat Franzén’in ”Selma-lauluista”, Burger’in ”Lenora” y. m. Näytelmäin suomennoksia ei ole kaikkia painettu.

Vuodesta 1872 meillä on oma kansallisteaatteri, jonka perustaminen on sen nerokkaan johtajan Kaarlo Juhana Bergbom’in ansio (synt. 1843). – Kaarlo Bergbom on suomeksi kirjoittanut näytelmän Paola Moroni, useita arvosteluita ja muita taidetta ja kaunokirjallisuutta koskevia kirjoituksia sekä muutamia novelleja (”Sydämmiä ihmistelmeessä” y. m.).

Lisäys. Suomalaisen kansallisteaatterin perustamista valmistettiin seuranäytelmillä, ja sen varsinainen alku on luettava 10 p:stä Toukokuuta 1869, kun Helsingissä näytettiin Kiven Lea etevän ruotsalaisen taiteilijattaren, rouva Hedvig Charlotte Raa’n (nyk. rouva Winterhjelm’in) avulla. Senjälkeen se taidelaitoksena jo on ehtinyt kantaa sangen kauniita hedelmiä ja on suomalaiseen kirjallisuuteenkin elähyttävästi vaikuttanut. Paitsi monta monituista näytelmää, jotka teaatteria varten on käännetty, on ilmestynyt paljon alkuperäisiäkin draamoja, niiden joukossa monta vallan ansiokasta. Erittäin huomattavia ovat Minna Canth’in ja J. H. Erkon näytelmät; näistä, niinkuin muutamien muidenkin erikseen mainittavien kirjailijain draamoista tehdään edempänä tarkemmin selkoa. – Suomalaiseen näytelmäkirjallisuuteen on myös luettava G. von Numers’in ruotsiksi kirjoitetut, mutta suomennettaessa uuden muodostuksen saaneet teokset ”Kuopion takana” ja ”Elinan surma”; edellinen on oivallinen komedia ja jälkimäinen, jota ei ole vielä kokonaisuudessaan painettu, mahtavasti vaikuttava murhenäytelmä. G. v. Numers’in draamoja ovat vielä ”Tuukkalan tappelu” ja ”Eerikki Puke”. – Inkerin kansan elämästä sai Matti Kurikka aiheen näytelmäänsä ”Viimeinen ponnistus”, joka koskee orjain vapauttamista Venäjänmaalla. Muistettakoon myös Robert Kiljander’in hullunkuriset huvinäytelmät: ”Amalia ystävämme”, ”Mestarin nuuskarasia”, ”Pukkisen pidot”, ”Pahassa pulassa”, ”Kumarrusmatka” j. n. e. Viime aikoina ovat vielä kirjoittaneet näytelmiä Martti Wuori (M. A. Bergh), Juhani Sjöström y. m.