§ 35. Kielitiedettä. M. A. Castrén.

Samalla kuin nuoren suomalaisen kirjallisuuden kautta kielemme yhä enemmin vaurastui, ei sen tieteellistäkään tutkimusta laiminlyöty, ja silloin sen heimokieletkin otettiin tarkastettaviksi. Vertailevan altailaisen kielentutkimuksen varsinainen perustaja oli Mattias Aleksanteri Castrén, joka ensin määräsi suomalais-ugrilaisen kieliheimon rajat ja osoitti, mikä asema sillä on suuressa altailaisessa kielikunnassa. Hän se nimenkin antoi tälle kielikunnalle, koska luuli löytäneensä koko altailaisen eli ”ural-altailaisen” kansasuvun kehdon Altai-vuoriston tienoilla. – M. A. Castrén syntyi 1813 Tervolassa (Oulun läänissä), jossa isä oli kappalaisena. Siellä hän jo pienuudesta asti tottui Pohjan perien ankaraan luontoon ja taitavaksi koskenlaskijaksi ja pyssymieheksi; se oli sittemmin hänen laveilla matkoillansa hänelle hyödyksi. Varhain hän harrastui tieteellisiinkin pyrintöihin. Vaikka isän kuoltua perhe jäi tukalaan taloudelliseen tilaan, hänen kuitenkin onnistui 1830 päästä ylioppilaaksi Helsinkiin. Täällä Lönnrot’in runonkeräykset hänet pian innostuttivat suomalaisen mytologian ja suomalaisten kielten tutkimiseen. Sentähden hän 1838 matkusteli Suomen Lapissa Lapin kieltä oppimassa ja seuraavana vuonna Suomen ja Venäjän Karjalassa, keräten selityksiä Kalevalan runoihin. Näiden tiedustuksien hedelmiä oli muun muassa ruotsalainen Kalevalan käännös. Sillä välin oli Castrén tullut Suomen kielen dosentiksi yliopistoon. Vihdoin toteutui hänen toivonsa päästä noiden kaukaisten suomensukuisten ja muiden altailaisten kansain kieliä, tapoja ja jumalaistaruja tutkimaan. Ensi-alussa Suomen valtion, sitten Pietarin tiede-akatemian kustannuksella teki Castrén kaksi matkustusta (vuosien 1842 ja 1849 välillä). Edellinen, joka kesti kaksi vuotta, kävi Suomen ja Venäjän Lapin sekä Venäjän Karjalan kautta Arkangeliin, sieltä Samojeedien ja Syrjäänien asuinsijoille ja sitten Siperiaan Obdorsk’iin asti; jälkimäinen, pitkä nelivuotinen retki, ulottui kauas Siperiaan Kiinan rajoille saakka ja saattoi hänet tutustumaan useihin sen-puolisiin kansoihin. Kotimaahan palattuansa pääsi hän ensimmäiseksi Suomen kielen professoriksi yliopistoon vuonna 1851; sillä, vaikka 1850 vuoden kielto vielä oli voimassa, asetettiin kuitenkin, pääasiallisesti käytöllistä tarvetta varten, Suomen kielen professorinvirka Helsingin yliopistoon. Mutta ne vaivat, joita Castrén oli saanut kestää Pohjois-Venäjän ja Siperian tundrilla, olivat murtaneet hänen terveytensä; hän vaipui ennen-aikaiseen hautaan keväällä 1852. – Monilukuiset kieli- ja kansatieteelliset teokset (ruotsin, saksan ja latinan kielellä) ovat hänen ahkeran työnsä ja matkustuksiensa tuotteita; useat niistä julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Matkakertomukset sekä taru-opilliset ja kansatieteelliset kirjoitukset, joissa kaikissa on yhtä arvokas sisällys kuin miellyttävä esitystapa, ilmestyivät ruotsiksi kuudessa osassa nimellä Nordiska resor och forskningar, samalla kuin Pietarin akateemikon Schiefner’in (Kalevalan ensimmäisen saksantajan) toimesta tuli ulos saksankielinen kokoelma Castrén’in tieteellisiä tutkimuksia.

Tältä ajalta mainittavia kielentutkijoita ovat vielä Eerik Kustaa Eurén, tunnettu Suomen kieliopistaan ja suomalais-ruotsalaisesta sanakirjastaan, ja etevä tutkija vertailevan kielitieteen alalla Herman Kellgren.

Lisäys. Eerik Kustaa Eurén, synt. Porissa 1818, oli ensin kirjanpitäjänä eräässä rautatehtaassa, kunnes hänen onnistui päästä yliopistoon, rupesi sitten koulumieheksi ja kuoli Hämeenlinnan lukion lehtorina 1872. Eurén’in hyvin tunnetuista Suomen kielen oppikirjoista on kolme toimitettu ruotsiksi – yksi laveampi ja kaksi lyhyempää – ja yksi suomeksi: ”Suomalainen kielioppi Suomalaisille”. Niissä on hän hyväksensä käyttänyt, mitä Lönnrot’in ja Castrén’in tutkimukset olivat ilmi saaneet. Suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaansa (1860) sai hän paljon apua Lönnrot’in runsaista sanakokoelmista. Paitsi sitä on Eurén ollut ahkera suomentaja ja rahvaankirjojen toimittaja.

Abraham Herman August Kellgren syntyi 1822 Kuopiossa, antautui jo nuoruudessaan vertaileviin kielentutkimuksiin, jota varten kahdesti oleskeli ulkomailla, ollen mainion Bopp’in oppilaana Berlin’issä, ja tuli Itämaiden kielten professoriksi Helsingin yliopistoon, mutta joutui aikaisen kuoleman saaliiksi 1856. Kellgren oli lavealta tutkinut sekä indo-germanilaisia että altailaisia kieliä, oli sen ohessa hyvin perehtynyt Suomen kieleen ja otti hartaasti osaa kansallisiin rientoihin. Sekä Suomen että Ruotsin kielellä julkaisi hän kalentereissa ja sanomalehdissä monta kansallisiin asioihin koskevaa kirjoitusta. Eräällä saksankielisellä kirjoituksella (”Die Grundzüge der finnischen Sprache mit besonderer Rücksicht auf den Ural-Altaischen Sprachstamm”) käänsi hän oppineiden huomion suomensukuisiin kieliin.

Kielentutkijoina ansaitsevat vielä mainitsemista Kustaa Aadolf Avellan († 1859), joka sanomalehdissä ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Suomi-kirjassa tarkasteli erinäisiä kieliopillisia seikkoja ja itsekin käännöksillä rikastutti suomalaista kirjallisuutta, sekä Fabian Collan († 1851), monipuolinen kirjailija, joka antoi ulos Suomen kieliopin.