§ 25. Juteini ja Gottlund.

Samalla kuin kansallista kieltä tieteellisesti tutkittiin, ruvettiin myös harrastamaan omakielisen kirjallisuuden tuottamista. Tienraivaajina tällä alalla tulee mainita Jaakko Juteini ja K. A. Gottlund.

Jaakko Judén eli, niinkuin hän kirjoissaan itseänsä nimittää, Juteini oli talollisen poika Hattulasta (Hämeenlinnan läheisyydestä) ja syntyi 1781. Kotitalon nimi oli Jutila, josta koulussa muodostettiin tuo ruotsalainen nimi. Ylioppilaaksi päästyään, innostui hän Porthan’in opetuksesta tekemään työtä suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. – Vähävaraisuutensa tähden hänen täytyi kauan aikaa olla kotiopettajana maaseuduilla, josta kuitenkin oli se hyöty, että hän tutustui kansankieleen eri osissa maatamme. Jouduttuansa uskonnollisiin epäilyksiin, ei hän ruvennutkaan papiksi, niinkuin ensin oli aikonut, vaan ryhtyi lain-opillisiin tutkimuksiin. Kun vuonna 1810 asetettiin Suomen hallitusneuvosto, olisi Juteini ollut omansa suomalaiseksi kielenkääntäjäksi mainittuun virastoon; mutta sitä virkaa ei hänelle annettu, koska hän ei suostunut vanhan tavan mukaan käyttämään x- ja z-kirjaimia. Niin vaarallisena uudistuksena siihen aikaan pidettiin ks:n ja ts:n asettaminen niiden sijaan. Juteini sitten tuli maistraatinsihteeriksi Viipuriin, jossa kuoli 1855.

Juteini oli hyvin tuottelias kirjailija ja on antanut ulos suuren joukon runomittaisia ja suorasanaisia teoksia, jotka sisältävät mitä erilaisimpia asioita. Niissä on lauluja isänmaasta ja elämän nautinnoista, epigrammeja ja siveellisyyteen kehoittavia virsiä, moite- ja pilkkarunoja j. n. e. Samaten suorasanaisissakin kirjoituksissa puhutaan milloin mistäkin asioista, filosofisista aineista, lasten kasvatuksesta y. m. Onpa hänen kädestään lähtenyt muutamia draamallisiakin kokeita (Perhekunta ja Pila pahoista hengistä).

Useat Juteinin lauluista ovat tulleet yleisesti tunnetuiksi ja suosituiksi Suomen kansassa, esm. Arvon mekin ansaitsemme ja Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla. Ollen katsantotavaltaan menneen vuosisadan valistusfilosofian kannalla, hän ennen kaikkea tahtoo kirjoituksissaan antaa hyödyllisiä neuvoja ja opetuksia, sotii taika-uskoa ja vääriä luuloja vastaan, moittii huonoja tapoja, niinkuin oman voiton pyyntöä ja eläinten rääkkäystä, levittää tietoja ja siveellisyyttä j. n. e. Kun hän pilkkalauluissaan ei säästänyt hengellistäkään säätyä, sai hän kestää paljon vastuksia pappien puolelta. Poltettiinpa eräs hänen tekemänsä ruotsalainen kirja, Tankar i varianta ämnen, oikeuden päätöksestä vaarallista harhaoppia sisältävänä teoksena, vaikka senaatti sittemmin kumosi tuomion. Näihin rettelöihin kyllästyneenä hän monesti päättikin lakata kirjoittamasta; mutta luontainen halu saattoi häntä yhä uudestaan kynään tarttumaan. Paitsi äskenmainittua kirjaa on hän ruotsiksi antanut ulos muutamia muitakin, enimmiten Suomen kieltä koskevia teoksia, muun muassa Suomen kieliopin. – Juteinin kirjat ilmestyivät useimmat pieninä vihkoina; kieli niissä on hyvää ja puhdasta, esitystapa selvä ja kansantajuinen. Suomenkieliset teokset koottiin hänen kuolemansa jälkeen yhdeksään vihkoon ja julkaistiin nimellä Juteinin kirjoja.

Kaarle Aksel Gottlund syntyi 1796 Ruotsin-Pyhtäällä Uudellamaalla; sieltä hän seitsenvuotiaana muutti Keski-Savoon Juvalle, jonne isä tuli kirkkoherraksi. Hän tuli ylioppilaaksi Turkuun, mutta meni sitten Upsalan yliopistoon ja vaelteli vuosina 1817 sekä 1821 ja 1822 n. s. Suomalaismetsissä Ruotsin ja Norjan rajoilla siellä asuvain Suomalaisten oloja tutkimassa. Nähtyänsä, kuinka surkea heidän tilansa oli sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa, koetti hän sitä parantaa ja lähti Tukholmaan Vermlannin Suomalaisten valitseman lähettiläskunnan kanssa, joka laski anomuskirjan silloin kokoontuneiden Ruotsin säätyjen eteen. Asia nosti ääretöntä melua, ja Gottlund’ia huudettiin Venäläisten palkkaamaksi kansan villitsijäksi; mutta, vaikka Suomalaisille ei suotu omakielisiä pappeja, heidän tilansa kuitenkin sen johdosta muutamissa kohdin parantui. – Vuonna 1834 Gottlund palasi kotimaahansa ja asettui Kuopioon asumaan, josta 1839 muutti Helsinkiin, saatuansa Suomen kielen lehtorin viran yliopistossa. Hän kuoli vuonna 1875.

Gottlund rupesi jo ensimmäisessä nuoruudessaan kansanrunoja, sananlaskuja ja muita muinais-ajan muistelmia keräilemään; Upsalassa antoi hän ulos muutamia vihkoja kansanrunoja: Pieniä runoja Suomen pojille ratoksi (ensimmäinen painettu muinaisrunojemme kokoelma, 1818). Merkillisin Gottlund’in teoksista on Otava (kaksi osaa 1831 ja 1832), ensimmäinen suomenkielinen kirja, joka sisälsi kaikenlaista tieteellistä ja kaunokirjallista lukemista yksinomaisesti sivistyneitä varten. Siinä on kirjoituksia monenlaisista kotimaisista aineista (Suomen historiasta ja Suomen kielestä, muinaistiedettä y. m.) sekä runokokeita, alkuperäisiä ja käännöksiä. Muista teoksista mainittakoon Runola, eepillinen runoelma, jossa Gottlund koettaa luoda uutta suomalaista mytologiaa, runokalenteri Sampo, sanomalehdet Suomalainen ja Suomi sekä Fredmannin lauluja ja loiluja (suomennoksia Bellman’in runoista). Nämä kaikki, paitsi viimeksi-mainittu teos, ilmestyivät 1840-luvulla. Sen lisäksi on Gottlund kirjoittanut useita kirjoja, joissa esittelee monenlaisia mietteitä, varsinkin kieliopillisista ja muinaistieteellisistä kysymyksistä; mutta hänen tieteellisiä tutkimuksiaan yleensä haittaa mielikuvituksen liiallinen valta.

Enimmät hänen myöhemmistä teoksistaan ovat ruotsinkielisiä. Gottlund’in omituinen luonne teki, ett’ei hän voinut yhdessä muiden suomalaisuuden harrastajain kanssa työtä tehdä, vaan kokonaan erosi heistä ja kävi omia polkujaan. Itsepintaisesti hän piti kiinni Savon murteen käyttämisestä, jota muodosteli omalla tavallaan. Esitystapa hänen kirjoituksissaan, samoin kuin kielikin, on aivan omituista laatua.