§ 27. Runoilijoita.

Tämän ajan runoilijoista ovat merkillisimmät:

Jaakko Fredrik Lagervall, syntynyt Kontiolahdella 1787, otti kersanttina Karjalan jääkäriväessä osaa 1808 vuoden sotaan, palveli sitten rauhan jälkeen asetetussa Suomen sotaväessä ja eli loppu-ikänsä maanviljelijänä Parikkalassa. Hän kuoli 1865. Lagervall on kirjoittanut ensimmäisen suomalaisen murhenäytelmän, vanhalla runomitalla suoritetun mukaelman Shakespearen Macbeth’ista, nimeltä Ruunulinna, joka kuitenkin on runollista henkeä peräti vailla (1834). Paitsi sitä hän on painattanut muitakin kaunokirjallisia teoksia, enimmiten draamallisia, sekä Suomen että Ruotsin kielellä ja jättänyt jälkeensä ruotsinkielisiä muistelmia Karjalan jääkäriväestä. Hänen suomenkielisistä kynäelmistään mainittakoon näytelmät Tuhkapöperö, Kaini, Josephi ja Judithi.

Abraham Poppius syntyi Juvalla 1793, oli ylioppilaana Turussa ja Upsalassa, tuli kappalaiseksi kotipitäjäänsä ja kuoli 1866. Hän on kirjoittanut monta varsin, sievää runoa, jotka ovat parhaimpia siltä ajalta. Ne julkaistiin eri sanomalehdissä, varsinkin Arwidsson’in toimittamassa ”Oskyldigt Ingenting”[15]. Onnistuneimpia ovat: ”Perhosen synty”, ”Kukkasen taivas”, ”Punnittu Amor”, ”Varpunen” ja ”Valistuksen vaikutus”, jossa viimeksi-mainitussa sangen sukkelasti lasketaan pilkkaa nimien muukalaiseksi vääntämisestä.

Kallio eli oikealta nimeltään Samuli Kustaa Bergh oli lahjakkain tämän ajanjakson runoilijoista, vaikka hän valitettavasti on jättänyt jälkimaailmalle vaan muutamia harvoja runoja (Gottlund’in Otavan toisessa osassa ja Oulun Viikkosanomissa). Kauniimmat niistä ovat: Oma maa, Milloin muistelet minua? (alkuansa ”Ystävälleni”), Huolissaan runoileva (alk. ”Runo”), Soidin (mukaelma Goethen pienestä runosta ”Die Bekehrte”), Sirkka ja Kultaperhoset. Hän syntyi 1803 Oulussa. Loistavalla tavalla suoritettuaan tuomarin-tutkintonsa yliopistossa, tuli hän auskultantiksi Vaasan hovioikeuteen; mutta siihen aikaan hänen silmänsä rupesivat heikkonemistaan heikkonemaan ja pimenivät viimein kokonaan. Sokeana hän eli noin kaksikymmentä ajastaikaa, vuoteen 1853. Näinä ilottomina päivinä tuotti huilunsoitto lievitystä kovan kohtalon alaiselle.

Lisäys. Muitakin pieniä runoja, suurin osa suomennoksia, ilmaantui siihen aikaan, varsinkin Oulun Viikkosanomain palstoissa. Niiden tekijöistä seuraavat ovat mainittavimmat.

Ticklén veljekset olivat kotoisin Pyhäjärveltä Pohjanmaalta. Vanhempi, Pietari Ticklén, oli ensin koulun-opettajana, sitten Teuvan kirkkoherrana ja kuoli 1838. Somimpia hänen runoistansa ovat ”Lapsellinen lapsenlaulu” ja ”Leivoselle”. Nuorempi, Eerik Ticklén, Kärsämäen kappalainen, kuoli 1827. Hänen tekemänsä on tuo kaunis runo ”Neidon valitus”, jota kauan aikaa pidettiin kansanlauluna ja jonka Runeberg semmoisena käänsi Ruotsin kielelle.

Klaus Juhana Kemell († 1833 kappalaisen sijaisena Alavieskassa Pohjanmaalla) on enimmän tunnettu mestarillisesta käännöksestään Thomas a Kempis’in kirjasta ”Kristuksen seuraamisesta”, joka puhtaalla ja raikkaalla kielellään suuresti vaikutti sen ajan hengellisen kielen parantumiseen. Kemell oli yhtynyt silloin leviävään herännäisyyteen, jonka suunnan saamamiehet ja kirjoittajat yleensä koettivat muodostaa kieltänsä puhtaan kansankielen mukaan. Nuorempana oli Kemell painattanut useampia runoin suomennoksia; paraita ovat ”Lohdutus haudalla” ja mukaelma Bellman’in laulusta ”Ystävä kullat”.