9. HYMNI GRAMOFOONILLE
Reading edition
Hän oli minulle kirjoittanut: »— olet väsynyt ja kyllästynyt — sinä! sen huomaan, älä kielläkään. Mikä mielettömyys antautuakin noin pitkälle kiertueelle — ja maaseutukaupunkeihin. Kuinka mahdollista antaa yleisölle taidetta, tositaidetta, kun lavalle joutuu suoraan provinssihotellin huoneesta!
Nyt seuraat neuvoani. Ainakin tässä meidän kaupungissamme, joskaan se ei ole pienimpiä, asut luonani. — Huudahdat — kuulen sen. Koetahan kerran heittää tekopyhyytesi!
Mitä välitämme ihmisistä, mitä tekee, että olen nuorimies, että olen kaunis mies ja kuulu mies — tuo kaikki ei tule lainkaan sinua häiritsemään, joskin tänne saapuessasi käyt kodikkaaseen kotiini asumaan. Sinä tulet, siinä kaikki.»
Ja minä »tulin».
Suloisen lepoisa oli olo nuoren lääkärin kodissa. Lämpö huoneissa tasainen, kalustovärit aistikkaat, lattioilla pehmeät matot, salissa äärettömän, notkealehtisen palmupuun siimeksessä leveä, oivallinen, tiikeriturkisten peittämä leposohva — kaikki pienimpään asti niin tyylikästä, niin sopusuhtaista. Mikä parasta, täällä sain olla yksin, yksin kera ruusujen, joita isäntäni oli minulle lähettänyt. Itse hän päivät pitkät oli toimissaan.
Väsymys vain ei hellittänyt, päinvastoin. Tämä äkkinäinen, mukava olo ikäänkuin höllenti jänteet, aivon, tarmon.
Tulipa päivä, jona minulla illalla oli ensimmäinen suuri konserttini tässä koko tärkeässä kaupungissa.
Loikoilin aamuhameessani, en jaksanut, en viitsinyt pukeutua; eikä toivettakaan siitä, että innostusta saisin edes sen vertaa, että jonkinmoisella menestyksellä voisin esittää vaativan ohjelmani.
Tylsänä istuin salissa ja tuijottelin ikkunan läpi avaruuteen. Kuinka katseeni lienevätkään liidelleet, sattuivat ne komeaan gramofooniin, joka oli nurkkaan ikäänkuin häpeämään tyrkätty. Vaistomaisesti nousin tarkastelemaan nuottilevyjä, joita huomasin viruvan viereisen kaapin päällä. Niissä monet ja kuuluisat nimet.
Mitenkähän, jos panisin Kubelikin soittamaan Chopin'in iankaikkisen nocturnen — eiköhän tuo juuri nyt sopisi mielialaani?
Heittäydyin hetkeksi sohvalle selälleni, käsivarret pään alla, polvet koukussa, toinen sääri toisen yllä ilmassa keikkuen. Suloinen oli tuo vanha nocturne; se ikäänkuin imi sielua jonnekin kauas ylöspäin. Pariin kertaan täytyi minun se soitattaa.
Sen jälkeen suvaitsin antaa Geraldine Farrarin esiintyä ja laulaa minulle ihka uuden italialaisen aarian, jota en ennestään tuntenut. Ajatukseni lensivät Amerikkaan. Siellä kaunis Geraldine nyt kymmenen vuotta oli oopperassa pitänyt paikkaani, josta vapaaehtoisesti olin luopunut. Kaduinko? — ehkä — en sittenkään, ja kun muistelin epätaiteellista uutta maailmaa, virtasi kylmä väristys pitkin selkärankaani.
Kaunis, kirkas oli Geraldinen ääni, ja hyväntahtoisesti annoin hänenkin toistaa numeronsa.
Jopa olin melkoisesti innostunut, ja joskin aika jo kului liian pitkälle, konserttia varten kun oli valmiiksi pukeuduttava, en voinut olla tarttumatta vielä kolmanteenkin laululevyyn.
Siinä Forsell, Forsell Carmenin toreadorina koko kirjavassa komeudessaan! »John» esitti laulettavansa kaikuvalla, itsetietoisella äänellä ja ryhdillä. — Hellyin helakkaan nauruun — näin hänet edessäni siroine, vastustamattomine teatterisäärineen — kaikkien naisten ihastus! Forsell toreadorina — hahahaa — mainiota, mainiota!
Kaikki väsymykseni oli äkkiä kuin poispuhallettu, ja kiireesti ryhdyin juhlapukemiseni valmisteluun.
Ja juhlaksi muodostuikin konsertti. Kauniit sävelet, taiteellinen esitys korvissani ja mielessäni, tahdoin minäkin esittää jotain tositaiteellista ja lauloin, lauloin koko taidollani, tiedollani ja sielullani. Ilta oli yhtä huumausta ja iloa vain.
Palasin konsertistani isäntäni — lääkärin — sekä muutaman hänen ystävänsä seurassa. He olivat kaikki haltioissaan, niinkuin yleisö konsertissakin oli ollut, ja hetkessä käski isäntämme avata samppanjapullon, pari, kolmekin.
»Maljasi! — olit suurenmoinen.»
Naurahdin.
»Arvatkaapa mikä minut niin hyvälle laulutuulelle sai — sinä, katsoppas tuonne — tuota sinun gramofooniasi. Tuosta se tuli; ja nyt, jos tahdotte, niin soitatan teillekin jotain.»
Tuossa tuokiossa olinkin jo rientänyt koneen luo ja pannut sen käyntiin. Se soitti meille »In der Nacht» — one stepin — tuon meille kaikille niin »rakkaan».
»Muistoja, muistoja! Miten hupaista, tulehan niin tanssimme!»
Kaikki hyräilimme, lauloimme kuorossa gramofoonin mukana. Pyörtelimme, juoksimme, kiertelimme kuin hurjat. Naurusta ihan kyyneleet vuotivat. Yhä vaan soitto soi. Hullua, hurmaavaa tämä oli. Varsinkin kun herrani kanssa samassa paikassa kymmeniä kertoja olin pyörinyt, tuntui siltä, kuin jo aivan toisessa maailmassa olisin ollut. Vihdoin, täyttä kurkkua nauraen, kaaduimme sylitysten leposohvan kukallisille tyynyille.
Joku joukosta samppanjalasi kädessä huusi minkä jaksoi:
»Eläköön gramofooni!»