8. »SOITTO ON SURUISTA TEHTY»

Nuori kirjailija tahtoi naisen omakseen, mutta hän ei voinut häntä saada sillä tavoin kuin olisi toivonut — vaimokseen.

Tuo nainen kuului hänelle sydämineen, haluineen, mutta laillisin sitein oli hän toisen omaisuutta. Ja koska nämä siteet olivat sitkeät ja niiden katkaiseminen olisi viattomille tuottanut tuhoa ja onnensurmaa, päätti mies riistää rinnastaan rakkautensa.

Toivotonna, mutta tahtonsa lujittamana, hän nyt antautui, unohtaakseen surunsa, luonnottoman kiihkeään työhön. Mutta sen sijaan että työ olisi tuon rakkauden verhonnut unohduksen viileään huntuun, se vähitellen pani kärsimyksen haavat yhä tulisemmin kirvelemään.

Kulkiessaan tuskan kuumeessa tuntui hänestä siltä, kuin hän ei enää oikein tähän varsinaiseen maailmaan olisi kuulunutkaan. Luonnossa ääriviivat äkkiä olivat selvinneet, värit tulleet vivahduksiltaan rikkaammiksi, ihmisetkin ilmenivät heikkouksineen, jaloine piirteineen, kuin kirkastettuina. Kaikki tuntui niin omituisen läpikuultavalta, autereiselta; mikä oli kaunista, sitä valaisi lämmin loisto, mikä oli synkkää, sitä tummensivat vielä syvemmät varjot.

Runoilijan suupieliin uurtui katkeria juovia, silmissä salamoi terävyyttä; toisinaan niitä verhosi läpitunkematon ilme, kasvojen iho kävi kellertäväksi, mutta aivoista, sielusta tulvi tulisia neronkukkia.

Henki kasvoi, mutta ruumis riutui.

Vihdoin hän oli uupumaisillaan. Hän tarkasteli nerontuotteitaan, mutta katkeruus sielussaan luuli hän huomaavansa, etteivät työ eivätkä mitkään kunniat olleet minkään arvoisia rakkauden rinnalla. Ne eivät kyenneet estämään helvetin tulia syömästä hänen elinvoimiaan. Työ vei ruumiilliseen kuolemaan, naisen omistaminen yksin vei elämään.

Ja yhdellä iskulla hän nyt kumosi jylhät, ylevät päätöksensä. Hänen täytyi sittenkin, hinnasta mistä tahansa, saada tuo nainen, tuo ainoa, ellei vaimokseen, niin silti täysin omakseen. Ja hän varasti nyt salaa tuon naisen toiselta ja omisti hänet, tyydyttäen huumauksessa pohjatonta janoaan.

Mutta velttous hiipi jäljissä.

Äkkiä taiteilijan tarmo laukesi. Aivojen herkkä läpikuultavaisuus sakeni, tuska poistuessaan vei mukanaan mielikuvituksen huiman lennon, ja vihdoin hän huomasi, minne vain silmänsä loi, maailman pintapuoliseksi ja värittömäksi. Hänen luomiskykynsä oli onnen saapuessa kadonnut.

Nyt hän ikäänkuin seisahtui ja katseli kysyvänä ympärilleen. Hieman levotonna hän koetti haparoida aiheita sieltä täältä, mutta juuri kun hän oli jonkun saavuttamaisillaan tai jo luuli saavuttaneensa, niin se ihan hänen silmiensä edestä haihtui tyhjiin. Tuo nainen, ollessaan hänen tuskansa, oli vienyt häntä ruumiillista kuolemaa kohti; nyt oli sama nainen, ollessaan hänen onnensa, tullut hänen henkisen elämänsä esteeksi.

Terveys palasi, mutta kipinä, innostuksen tuli ei syttynyt. Aika kului, apua ei kuulunut.

Mies lähti vihdoin matkoille, antoi tuulten viedä aavoille merille. Toiset olot toisivat varmaan uusia virtauksia, vapaampaa lentoa ajatuksille — mutta turhaan! Yhä hänen sielunsa horrostila jatkui.

Ei, ei, hän ei voi näin elää kauemmin. Mitäpä elämästä, jos sen täytyy jatkua sielullisessa velttoudessa.

Vihdoin hän joutui kesäisten metsien syvyyksiin, missä ikirauha asustaa. Hän etsi juuri tätä yksinäisyyttä, yksinäisyyttä, joka on suurten ajatusten luoja.

Hän kulki — kulki. — Korkeina, solakoina siinä seisoivat nuoret hongat. Taivasta kohti ne tähystelivät, tuuheat latvat jo korkealla päivän helteessä huminoivat. Niinpä hänkin oli aivan äskettäin vielä voimakkaana ylöspäin pyrkinyt ja noussut — juuri hän. Miksi ei siis vieläkin? Olihan hän parhaimmassa miehuutensa iässä!

Vaistomaisesti hän ojensi käsivartensa jännittäen lihaksensa.

»Risut maassa virukoot», hän huudahti vihdoin ylimielisesti, ja antaakseen parempaa pontta sanoilleen hän potkaisi miehekkäästi hajalle maassa olevan risuläjän, lennättäen käsillään risut sikin sokin. Ruumis vaati raakaa työtä.

Mutta elottomia oksia heitellessä tulvahti häntä vastaan ummehtunut, kolkko, homeinen haju. Käteen sattui nuori kuusi, kuusi, joka kerran oli ollut nuori, sillä nyt siitä ei ollut jälellä kuin homeen ja mädän peittämä runko ja neulattomat, hennot oksat. Syyttä tai tietymättömästä syystä oli sekin kerran parhaimmassa, nuorekkaimmassa kasvussaan katkaistu ja heitetty tuonne maaksi maatumaan. — Noinko hänkin jäisi, tuollainenko olisi hänenkin uransa loppu? Muutko honkina pääsisivät hänen ylitsensä taivasta kohti humajamaan?

Ei! Jo riitti onnea ja saamattomuutta. Ilossa ei ole tosielämää. Suru se sittenkin yksin elämälle todellisen arvon antaa. Ja surun kautta hän elämään taaskin pyrkii. Menehtyköön se, jonka hän jättää, menehtyköön hänen oma ruumiinsakin, mutta sielu, henki, nerokkuus, taivaan lahja, joka kuitenkin on ihmisen paras puoli, se nousee vihdoinkin taas uuteen eloon ja kukoistukseen.

Ja hän palasi kotiinsa kuin kuumeessa ja erosi elämänsä rakkaimmasta. Mutta runosta, jonka hän loi rakkautensa muistosta, tuli laulu, jonka ihanuudelle ja surunsynnyttämälle kauneudelle ei löytynyt vertoja.