10. INHIMILLISIÄ LIITTOJA

He ovat nuoret, iloiset, onnekkaat, ja kesä on kauniimmillaan. He rakastavat toisiaan. Ei voi olla lempeä valtavampaa kuin on heidän! Se on yksinäinen laadultaan koko avarassa maailmassa, niin nuorekkaan hurja, niin lennokas, niin varma ja uhkarohkea.

He käyvät käsitysten ikäänkuin lentäen yli kukkivan maan. Pelloilla heilimöivät lemuavat apilaat, kurjenmiekat, virnat, ruusuruohot; pientareilla ylenevät jäykkinä, korskeina punakat piikkiohdakkeet. Päivä paahtaa, luonto huokuu tyytyväisyyttä. Tuulen hengettäret hivelevät ihmislapsia, joiden ympärillä, heidän kulkiessaan, korennot ja perhoset leikkien kaartelevat ja toisiaan ajelevat.

Tuolla jo on lehtimetsä! Laulaen se tulee heitä kohti. Kauemmas, honkaisille salomaille he eivät pyri; pehmeä on täällä sammalten koristama kallioinen maaperä. Heidän allansa hymyilee järvi. He nauravat, kisailevat, suutelevat toisiaan, ovat rakastuneet. Kaikki on yhtä elonhurmiota.

Heidän pyhitetty liittonsa tulee kestäväksi. Ikuisesti on heidän onnensa pysyvä, jatkuva muuttumattomana. Elämän ja iankaikkisuuden läpi he tulevat toisilleen kuulumaan, yksin vain toisilleen!

Näin he uskoivat.

Ja onnea näkyikin riittävän kautta vuosien; rakkaus kantoi yli vastusten, jopa tuskienkin.

Kuitenkin kyllästyminen jo alusta alkaen piilossa väijyi, kunnes se uskalsi, niin aivan, aivan huomaamattomasti hiipien lähennellä. Jokapäiväisyys haihdutti hellävaroin onnellisuuden kultaisen, hennon hehkun, pyyhkäisi sitten kovemmin käsin pois sydämen hellyyden, kaiverteli vihdoin terävin kynsin keskinäistä ymmärtämystä ja luottamusta, horjahutti sen vankkaa pohjaa. Lopulta se, niinkuin meren uliseva hyrsky, raateli, survoi hiutaleiksi jalojen tunteitten viimeiset tähteet —

Nyt he seisoivat kurjina, kylminä, köyhinä. Tuskinpa enää osasivat muistollakaan onnenpäiviään, ja pingoituksesta sitkeät siteet räminällä katkesivat.

Heidän tiensä erosivat.

Mies jatkoi hieman tyrmistyneenä tavallista, varmaa uraansa. Nainen otti kierrelläkseen vietteleviä, epävarmoja rotkopolkuja, kiitipä sitten yli aavojen vetten, joutui kauas kotoisilta mailtaan. Maailmalla hän kohtasi toisen miehen, joka häneen mieltyi. He mieltyivät toisiinsa kumpainenkin.

Elämää olivat he jo kokeneet. He seisoivat tosin vielä sen keskihelteessä, mutta myrskyöissä olivat he jo karaistuneet, vankistuneet. Kuumeentapainen tunnelma kuitenkin heidät yhdisti, elon mahla ei vielä ollut tyrehtynyt heidän suonissaan. Jonkinlainen kiihoittunut onni tuli heidän osakseen, mutta he eivät milloinkaan voineet unhoittaa, ettei elämä ole vain leikkiä. He tajusivat tuon tunnetun totuuden, että kukin sielunsa syvimmässä on ja on iäti oleva auttamattoman yksinäinen. Varsinkin he painoivat mieleensä, ettei mikään maailmassa voi olla pysyväistä, ettei pidä mihinkään täydellisesti luottaa.

He rakastivat toisiaan, mutta lakkaamatta he silti itselleen ja toisilleen vakuuttivat, että heidän suhteensa ei tule olemaan kestävää laatua. He toistivat: avioliitossa voi olla pitempiaikaista, tasaista, pysyväistä onnea, mutta miksi antautua niin vakavaan liittoon, koska sen loppu kerran kuitenkin on niin varmasti taattu! Vapaan liiton yhteiskunnallisesti luonnoton laatu ja luonne myöskin jo itsessään kantaa pirstautumista, mutta koska tällaisessa suhteessa ei anneta vannottuja lupauksia, ei liiallisia pettymyksiä myöhemmin myöskään voi ilmestyä. Ja voipa vapaassa sopimuksessa olla välkähtäviä riemuhetkiä, yliluonnollisen ihaniakin.

Aika kului. Riemuhetkiä heillä oli välkähtäviä, yliluonnollisen ihaniakin, joskaan niissä ei ollut ensi lemmen puhdasta, huimaavaa lentoa.

Aina kuitenkin jokin levottomuus, jonkinlainen kiihoittunut pelko heitä värisytti ja yhä he puhuivat rakkautensa lopun tulosta. Mutta kuta kiihkeämmin he sen lopun tuloa kuvittelivat, sitä hermostuneemmin, intohimoisemmin he toisiinsa takertuivat. Jokapäiväisyyden vainoliekit eivät koskaan päässeet heitä kärventämään, ja kuinka he elivätkään, syventyivät heidän tunteensa syventymistään.

Vihdoin he huomasivat ihmeekseen, että tästä hitosta, josta he oikeastaan eivät olleet mitään sen suurempaa toivoneet, olikin muodostunut heidän elämänsä kauimmin rehoittava, monivärisin onnenkukka.