5. KUOLLEITTEN SIELUT MINULLE PUHUIVAT
Reading edition
— — — Ja minun sieluni oli synkkä, oli yksinäinen. Vastatuulet, ihmisten ynseys olivat siihen suruleimansa painaneet — ja rintani oli pakahtua.
Oi, mistä löytää toinen, jolle saisi huojentaa raskasta tunnelmataakkaansa, joka osaisi osaaottavalla sanalla sen tasata ja sitä lieventää!
Kuljin keskellä elämää. Katsoin vasemmalle, katsoin oikealle, etsin joka suunnalta, mutta ei ollut läheisyydessäni sitä, jolla olisi ollut aikaa minuun edes ohimennen katsahtaa. Kaikki kiirehtivät ohitseni omissa mietteissään ja omissa toimissaan.
Nousin portaitani. Ehkä kodissani löytäisin ystävän, joka ojentaisi minulle kätensä. Mutta autio oli kotini. Vain kuolleet esineet puhuivat minulle salaperäistä muistojensa kieltä.
Vaivuin istumaan. Sattumaltako tuossa vieressäni virui muuan avoin vihkonen — jonkun unohdetun konsertin tekstikirjanen. Otin sen konemaisesti käteeni ja luin:
Onnettomasti syntynyt.
Kanteletar.
Liekö minua luoja luonut, Vai lie synti synnyttänyt, Vai käski oma osani, Kova onni ohjaeli Kaikki huolet huolimahan, Kaikki sutut sureksimahan. Kaikki kaihot kantamahan. Silloin synnyin mie poloinen, Konsa kaikki huolet syntyi; Silloin kasvoin mie katala, Konsa kaikki kaihot kasvoi; Korkenin kovaosainen, Konsa kaikki koitopäivät. Parempi olisin ollut, Soriampi syntymättä, Kasvamatta kaunihimpi.
Niinpä niin. — Tätä samaa olin minäkin ajatellut, tuntenut. Juuri omat sananihan nuo tuossa olivatkin.
Mietteissäni nousin ja jouduin pianon eteen. Muuan Dyveken laulusarjan säe tuijotti vastaani. Katseeni tarttuivat nuotteihin, sormeni sattuivat pianon koskettimiin, istuuduin, soitin eteenpäin. Huomaamattani innostuin, syvennyin. Tässä ihmisen koko elämä, jolle Drachmann runoillaan, Heise sävelillään ovat luoneet uudet, elävästi sykkivät värit.
He ovat kuolleet — Dyveke, runoilija, säveltäjä — mutta heidän henkensä ei ole kuollut. Heidän ajatuksensa, toiveensa, pettymyksensä, pyhimmät tuskansa, ne tuossa vielä elävät ja minulle ne puhuvat taaskin juuri minun omaa kieltäni!
Ja minä laulan ja lausun, ja sieluni soi, kunnes kyyneleeni helpoittaen vuotavat ja minä tunnen, että kuolleitten sielut minulle haastavat ja lohduttaen sanovat:
»Et ole yksin — et ole yksin —»