2. SUHDE
Reading edition
Komeassa linnassa korkealla harjanteen huipulla, oli muhkeat pidot.
Oli syksyn viimeinen iltapäivä. Keltaisten koivujen lomitse, joita kultasi laskevan punakellertävän auringon äärimmäiset säteet, kimalteli tuolla alhaalla, syvällä, kiiluvan järven pinta. Mutta sisällä kukkivat orkideat.
Ulkonevan ikkunan syvennyksessä seisoi sulava nainen, kuuluisa näyttelijätär. Rypäleitten tulistunut mehu oli sytyttänyt helakan punan hänen poskilleen ja verhonnut hänen silmänsä ikäänkuin kauas katsoviksi. Suonissa paloi kiimeä kaiho.
Häntä läheni mies, kookas ja komea, mies roteva ja voimakas — suuri kirjailija.
He olivat tunteneet toisensa jo vuosikausia. Luontainen mieltymys oli vetänyt heidät toisiaan kohti, henkinen työ oli vähitellen liittänyt heidät yhä lähemmäksi toisiinsa. Mikä nerokasta miehen luomissa, sitä naisen sielukas hengen siipi oli koskettanut — mikä ylevintä naisen taiteessa, siinä miehen valamaa väritystä. Heidän henkensä olivat miltei yhtä, ja silti — silti — he eivät tunteneet toisiansa täysin.
»Kun ajamme täältä pois, ajat sinä minun kanssani.»
»Hyvä», vastasi nainen.
Ja he nousivat siroille, korkeille rattaille. Hurjana juoksi alamäkeä valkoinen, nuori hevonen, jonka kaviot singahuttelivat lunta korkealle ilmaan — sillä talven ensimmäinen ilta oli tullut. Äkkiä oli se peittänyt maan ja maisemat valkoiseen satuhuntuunsa. Kirkas, ihana, kylmä kuu loi kalpean loistonsa yli kaiken.
Vasemmalla kädellään ohjasi mies tulista orhia, oikea käsi ryösti naista. Hänen otteensa oli kiivas ja irstas, ja hän puri suudelman naisen huuliin.
»Sinä sen tiedät — vuosia, vuosia olen sinua rakastanut. Sieluani olet rikastuttanut, mutta nyt se ei minulle enää riitä. Sielusi yksin ei riitä; meidän välillämme on kuilu. Minä tahdon sen tieltämme, ja sen minä saan pois ainoastaan, jos annat minulle ruumiisi, niinkuin olet uskonut minulle henkesi.»
Naista sanat polttivat; hänkin rakasti — rakasti tuota tuimaa miestä, ja huumeessa hän jo lupautui. Täydessä antautumisessa kuitenkin vasta täysi ehjyys, sopusointu, onni!
Ja he elivät mielettömässä nautinnossa monet päivät ja yöt; he uneksivat yhdessä aistiensa pitkän ja sulomyrkkyisen unen.
Mutta kun he vihdoin siitä unestaan heräsivät ja tunsivat toisensa täysin, huomasivat he, että heidän sielujensa ymmärtämyksen hieno, salaperäinen verho oli hälvennyt kuin hämärä.