4. RAKKAUTTA

Se mikä maailmassa on kaunista, ei saa olla pysyväistä; jos joku ihminen on onnen saanut omakseen, ei hän saa sielunrauhaa, ennenkuin hän itse sen onnensa on pirstaleiksi murskannut.

Kahdelle ihmiselle koitti onni, sillä he rakastivat toisiaan — ensin ikäänkuin leikillä vain, mutta vähitellen yhä syvemmin. Ulkonainen kauneus ja sopusuhtaisuus heidät aluksi veti toisiinsa, mutta kuta lähemmäksi he tulivat toisiaan, sitä hartaammaksi heissä kävi halu oppia tuntemaan toistensa sisällisiäkin ominaisuuksia.

Heillä oli kummallakin jo koko matka elontietä takanaan. Vähitellen he rupesivat urkkimaan toistensa menneisyyttä, ja koska he koettivat olla keskenään suorat, eivät he salanneet sitä alhaista, minkä he kuluneen elämänsä kauneuden seasta löysivät. — Mutta kuta enemmän he kaivelivat, sitä selvemmin he huomasivat, että paheet olivat monin verroin runsaammat kuin hyveet.

Naisen elämä oli ollut hurja, miehen samoin. Mies oli kasvatettu ankarien, miesten säätämien katsantotapojen mukaan, ja siksi oli hänellä, omasta mielestään, ollut täysi oikeus rajuun elämiseen, jotavastoin nainen oli käyttäytynyt alhaisesti rikkoessaan ihmisten jumalallisia siveyslakeja.

Naisen pyhin toive oli päästä tämän miehen vaimoksi, mutta mies ei katsonut voivansa maailman edessä tunnustaa omakseen naista, jolla oli hämärä menneisyys. Puhuttuaan siis aluksi naiselle tulisia rakkauden sanoja, otettuaan, saatuaan häneltä minkä tahtoi, jätti hän hänet vihdoin siihen. Samassa kuoli myös hänen rakkautensa, eikä hän enää ajatellut tätä naista, vaan otti muita.

Nainen oli myöskin kaivellessaan huomannut, ettei mieskään ollut niin häikäisevän ihana, kuin miksi hän hänet aluksi oli havainnut. Tosin vieläkin, kun hän vain maailman kauneinta tahtoi nähdä, hän muisteli rakastettunsa silmiä, noita ihmeellisiä, mutta ajattelipa hän joitakuita luonteenominaisuuksia, niin hän huomasi suuresti erehtyneensä.

Niinpä hän oli luullut tuota miestä ihmiskunnan rohkeimmaksi, mutta olikin huomannut hänet kehnoksi, halvaksi pelkuriksi. Suuria sanoja oli mies käyttänyt, mutta niiden jyskeen alta ei ollut löytynyt kuin itsekkyyttä ja kaameaa tyhjyyttä. Henkensä herkintä, parhainta, jalointa oli tuo nainen runsain määrin hänelle tarjonnut, mutta tunnottomana oli mies tämän kaiken mukavuussyistä kylmäkiskoisena syrjään karistanut.

Kaiken tämän ja paljon muuta oli nainen huomannut. — Eikö hänenkin rakkautensa silloin tukehtuisi, kuolisi nopeasti, niinkuin oli syntynytkin? — Eipä tahtonut.

Hän käveli kauas santaiselle saaristorannalle, istuutui siihen.

Hänen kummallakin puolellaan kasvoi pari ihanaa, tuuheata leppää, joiden tummanvihreät, kiiltävät lehdet aivan hänen edessään muodostivat pehmeän, kevyen katoksen. Kaarekkaasta aukosta, jonka niiden oksat yhtyessään muodostivat, avautui ihana näköala. Meri tyynenä niin kauas kuin silmä kantoi, siellä täällä saaret suuremmat ja aivan pienet, etäällä taivas ja vesi toisiinsa häipyen. Kaikki ilmassa, vedessä, oli harmaata, ei vivahdustakaan muuhun väriin, yksinomaan valkoisesta mustaan ja mustasta valkoiseen, valoisimmasta kaikkein synkimpään. Ilmassa liikkumatonna sateinen sumu.

Rannalla katsoo nainen, katsoo ja ajattelee, ja hänen mielensä on harvinaisessa värillisessä sopusoinnussa luonnon kanssa. Itku velloo hänen rinnassaan. Kaikki on niin hiljaista; ei kuulu tänne tuon etäällä soluvan mustan veneen airojen soutu — vain jokin hyvin kaukaa saapuva sileä aaltonen vaaleanvihreän kaislikon kautta vierii, loiskahtaa hiljaa ja huoaten menehtyy hänen jalkainsa juurella.

Hän kysyy uudelleen itseltään: »Eikö rakkauteni tukehdu, eikö milloinkaan? Rakastettuani olen oppinut halveksimaan, eikö edes se voi sielussani kaihoani haudata?» — Ei — ei — naisia on, joissa ei edes inho voi sydämen lämmintä kiintymystä sammuttaa. —

Hän yhä istuu, on hiljaa kuni luonto, eikä huomaa kuinka sumu hiipivänä, hienona sateena on ruvennut laskeutumaan, pienen-pienoisilla helmillään häntä kastellen.