3. SORMUKSENI

Kauniit sormukseni! Kuinka teistä pidänkään! Ihastuksella teitä katselen.

Valkosilkillä on sisustettu se suuri kotelo, jota pitelen polvillani ja jossa te vierekkäin, monivärisinä säkenöitte. Istun huvilani tilavalla kuistilla, jota tuoksuvat kukat ympäröivät. Lämpöinen on kesäilta. Laskevan, kirsikanpunaisen auringon säteet teissä heijastuvat tuhatvärisinä. Te kimaltelette lumoavina, niinkuin välkähtävä, heleä päivä kesäisellä, autereisella merellä, te ihanat sormukseni! Teitä rakastan.

Teitä rakastan kauneutenne takia, mutta ennen kaikkea siksi, että jokainen, joka minulle sormuksen on antanut, on ollut minulle tavallaan rakas, ja siksi, että kukin teistä puhuu minulle omituista muistokieltänsä.

Sinä suuri punainen rubiini! Tiedän, miksi olet hiottu sydämenmuotoiseksi. Vai oletko ennemmin veripisaran kaltainen? Sinut sain kerran kaikkein kalleimmalta, jolle surua tuotin.

Ja sinä, tumma safiiri, jota kehystävät kahdet timanttirenkaat! Olet hieno ja jalo kuin ruhtinatar… Sinut sainkin kuningattarelta!

Muistan tuon lennokkaan iltaman Pariisissa, ihanassa Castiglionen palatsissa, joka aiheutti sen, että Espanjan entinen hallitsijatar Isabella sinut minulle antoi. Olin laulanut hänelle, hänen sukulaisilleen ja ystävilleen. Nimeltä ja näyttämöltä vain hän minut tunsi, kun kutsui minut luoksensa, mutta sävelet avasivat välillemme sydämien tien.

Hän oli jo vanha. Valtaistuimeltaan oli hän syösty. Tämä oli valkaissut hänen tukkansa, köyristänyt hänen selkänsä, rypistyttänyt hänen piirteensä, mutta hänen pienet silmänsä puhuivat minulle ymmärtämystä ja ystävällisyyttä, ja iloni oli suuri, kun hän, mitään aavistamattani, seuraavana päivänä lähetti minulle tämän kallisarvoisen sormirenkaan.

Kuningattaren antaman lahjan viereen on sattumalta joutunut yksinkertainen kultasormus, jota koristaa ainoastaan kaksi ajan hiomaa granaattia.

Tämä rengas on liian väljä sormiini, eikä sen aineellinen ja taiteellinen arvo ole juuri mikään, mutta silti sitä toisinaan kannan, ja aina sitä katsellessani sydämeni heltyy. Sieluni näkee silloin Johannan, lapsuuteni parhaimman ystävän.

Nelivuotiaana häneen tutustuin. Vanhempani olivat silloin pitkiksi ajoiksi siirtyneet vieraille maille, jättäen minut maalle erään vanhan ystävänsä luo. Siellä olin Johannan löytänyt. Hän minua hoiti ja rakasti ja lohdutteli, ja kun kävin vanhemmaksi ja hänet vuosien jälkeen aina tuontuostakin jälleen tapasin, ilahutti hän minua ennustelemalla minulle kuluneitten korttiensa avulla paljon sulhasia ja runsaasti rahoja.

Vanha Johanna, palveltuaan uskollisena paikallaan yli kolmekymmentä vuotta, kuoli. Silloin olin hänestä jo kaukana »laulutähtenä» Pariisissa, mutta me emme kuitenkaan olleet toisiamme unhoittaneet, ja kun Johanna oli tuntenut kuolon saapuvaksi, oli hän lähettänyt minulle muistoksi ainoan aarteensa, sormuksensa, jota hänen karkea, työteliäs kätensä aina oli kantanut. — Uskollinen Johanna! Miten rakas hän olikaan minulle.

Katseeni hyväilevät helyjä. Tuossa Kristina Nilssonin lahjoittama muisto, suloiset, monet timantit ympyröissä, siroissa platinakehyksissä. Kivien loisto muistuttaa suuren taiteilijan harvinaisia silmiä.

Oh kaunis kevät, kun tämän lahjan sain. Ihmiset ympärilläni näyttivät onnellisilta, mutta minua painosteli suruisa tunnelma, sillä alhaiset ihmiset olivat minulle tehneet vääryyttä.

Jo aivan nuorena ollessani, urani alkupäivinä, oli Kristina Nilsson minut kutsunut luoksensa, mutta kohtalon oikku oli silloin, niinkuin toisinaan myöhemminkin, tehnyt tyhjäksi kohtaamisemme.

Tiedän, että hän usein oli tullut sekä oopperoihin että konsertteihin lauluani kuuntelemaan. Joskus oli hän minulle lähettänyt tuoksuvia ruusukimppuja. Nyt vihdoinkin kerran sopi, että saimme tutustua henkilökohtaisesti. Mainehikkaan laulajattaren jalot piirteet ovat aina minussa herättäneet ihailua. Nyt minua miellytti hänen sinisten silmiensä vieläkin nuorekas, vilkas loisto; hänen puheensa minut vallan tenhosi.

Leppoisaa, joskin samalla jännittävää, oli kuulla hänen puhettaan omista loistopäivistään ja taiteellisista mielipiteistään.

»Ma très chère Ackté, sen teille sanon», puhui hän, »teitä suuresti ihailen. Ja jos teille toden sanon, ihailen teitä siksi, että minun mielestäni pariisilaiset aina niin oikeaan osasivat, kun väittivät, että teidän äänessänne on niin paljon, joka muistuttaa minun omaa mennyttä ääntäni.

Tämä ei kuitenkaan ole pääasiallinen syy siihen, että teitä aina niin suurella mielenkiinnolla olen seurannut. Olen ennemmin tuntenut henkisen siteen välillämme. Se mikä ennen kaikkea teissä minua on lumonnut, on, että teidän sielunne aina on mukana siinä, mitä kuulijoille annatte. Tämä oli aina minunkin pyrintöni. Minäkin aina tahdoin antaa sieluni siinä, jota tarjosin, ja se taiteilija, joka kerran sielunsa taiteessaan antaa, sen omatunto voi iäti pysyä puhtaana ja rauhallisena.»

Hänen sanansa sattuivat sydämeeni.

Hetkisen kuluttua hän jatkoi:

»Tehkää minulle suuri ilo — tahdottehan? Ottakaa minulta muistoksi tämä pieni sormus, jonka sormestani panen teidän käteenne. Sydämeni sen teille antaa.»

Kyyneleet nousivat silmiini, ja mitään vastaamatta tartuin vanhan laulajattaren käteen, jota suutelin.

Niin, niin, sormukseni, jokainen teistä, niin monta kuin teitä onkin, on oma laatuaan.

Tässä helmi, suuri, valkoinen, minulle hymyilee — ja minun on niin outo olla. Hän, runoilija, joka sen kerran minulle antoi muistoksi pohjoismaitten ikivaloisista kesäöistä — minne olikaan hän lähtenyt! Jotkut iloisat päivät oli hän ollut täällä Suomessa luonani, ja kun hän oli lähtenyt takaisin maillensa, oli hän sähköttänyt minulle viimeisen tervehdyksen. Nuo sanat: »Nyt päivä laskee» — muistan, kuinka ne silloin sieluani värisyttivät, ja tänään ne ehkä vielä selvemminkin sydäntäni sykähdyttävät, sillä aurinko laskettuaan nousee, mutta hän ei palannut milloinkaan —

Armaat te kaikki muistorikkaat, kyynelten tapaiset helmet ja jalot kivet minulle olette.

Hiljaa mietteissäni suljen kotelon. Jokin pyhä tunnelma täyttää mieleni. Katseeni sattuvat vasemman käteni nimettömään sormeen, jota himmeänä kiertää yksinkertainen kultarengas. — Ajatuksissaniko tuota rengasta huuleni koskettivat!