7. FALERON »PAREMPAA MAAILMAA KOHTI»
Reading edition
Makaan sairaana ja katselen, tarkastelen pitkään taulujäljennöstä: meri, kivinen ranta, jossa hervoton, jäntevä, ihmisruumis pitkin pituuttaan makaa eteenpäin kumarassa. Sen yläpuolella kohoaa mahtavin siivin enkeli, voimakas ja sopusuhtainen, kantaen sylissään nuorta, neitseellistä, kirkastettua olentoa, joka hurmaantuneena onnellisuudessa ojentaa käsivartensa, koko olentonsa ylöspäin, kohti valovirtaa, joka ylhäältä häikäisevänä jo ympäröi häntä.
Kerran — kauan, kauan aikaa sitten, kun olin onneton — katselin usein tuota syvää, taiteellisesti niin täydellistä maalausta. Toivoin innokkaasti minäkin kerran pääseväni, tämän sielun lailla, vapautuneena väsytetystä ruumiistani, kohoamaan kovasta kivikkomaasta uuteen, korkeampaan elämään.
Suruni on vähitellen minua runnellut, kunnes sekä se että minä itse olemme muuttuneet. Taulu on joutunut toiseen paikkaan, missä harvoin olen sen nähnyt.
Mutta tänään ovat katseeni jälleen aivan arvaamatta siihen sattuneet.
Mitä tämä taideluoma minulle nyt sanoo, mitä ajatuksia se sytyttää, mitä se muistuttaa, millainen, minkä näköinen se on?
Niinkuin häipyvästä usvasta kohoava maisema kirkastuu minulle nyt tieto siitä, että se on kuva minun taiteestani.
Tuo väsynyt, venytetty ruumis maassa on kova, uuttera, useinkin toivoton työni, josta kuitenkin jonakuna päivänä nousee aivan odottamattani tosi, kirkastettu, henkevöitynyt taide. Niinkuin janoava sielumme, kohoaa tämäkin »maallisesta» jumalallista alkulähdettään kohti.
Ja siinä hetkessä tunnen uuden työhalun virtana nousevan suonissani. Janoan toimintaa, työtä täällä maan päällä. En enää toivo kuolemaa, vaan haluan innokkaasti maallista elämistä, joka on tie ylimpään autuuteen.