12. UNI

Mies ja nainen rakastivat toisiaan luvattomasti.

Lämmin, helakka oli kesäpäivä. He kulkivat huumeessa, rinnatusten, vuoristossa, ylös harjannetietä, jota reunustivat ruskearunkoiset männyt ja sinipunertavat, auringonpaahtamat kanervikot.

Heitä kiihoitti halu. »Oi katso», sanoi mies, »mikä tuolla, tuon pitkän, leveän penkin päällä, ylhäällä harjanteen laella, tien varrella!»

»Missä? — Vai tuolla. Miten kummallista! Täynnänsä pikkulintujahan on tuo penkki. Miten somaa; riennetäänkö katsomaan!»

Hän naurahti hieman lyhyesti ja hätääntyneestä He kiirehtivät tavoittelemaan pikkulintuja, mutta heidän mielessään oli penkki.

Tuskin olivat montakaan askelta astuneet, kun näkivät sivulta, suurten kivien lovesta, omituisen olennon nousevan.

Hän oli keskikokoinen mies; paksua, palleroista yläruumista kantoivat vaaleansinisiin kääreihin kierretyt, laihat sääret. Pää oli pullea samoinkuin ruumis, poskia peitti lyhyt, musta parransänki, silmät mulkoilivat ikäänkuin sivulta väijyen.

»Mikä tuo on! Miten vastenmielinen olento! Se kiertää meitä kohti ikäänkuin meitä vaanien. — Jo lähenee. Hyi, mikä seura — astukaamme tieltä sivulle.»

»Niin, tuolta lohkareelta voimme hypätä alas. Siinä on sitten toinen tie. Jos annat kätesi minulle, et satuta itseäsi. Hyppäys ei ole sen pitempi.»

He hypähtivät alas ja tulivat uudelle tielle, joka oli autiompi, kylmempi, epätasaisempi. — Mutta kun he varovaisuuden vuoksi katsahtivat taaksensa, oli tuo sama mies yhä heidän kintereillään.

»Mikä olet? Mahdatkohan olla kateellisten ihmisten tekemä tuonen henki, jonka nimeksi on pantu 'yleinen mielipide'!»

Mies ja nainen kiirehtivät kulkuaan ja seisoivat pian suuremman, ammottavan kuilun partaalla. — Mutta samassa jo outo mieskin oli tuossa, ihan heidän jäljissään.

»Ei auta muu kuin pyrkiä tuonne alaspäin, yhä pakoon. Tosin on nyt välimatka pitempi kuin äsken, mutta siellä pohjassa näen lumen peittävän maata sen verran, etteivät jäsenemme alasmennessämme voi loukkaantua kiviin. — Varo vaan, kun astumme askeleen avaruuteen, että kätemme eivät pääse luisumaan irralleen toisistaan. — — — Oh, Jumalan kiitos! Se onnistui, ja joskin nyt lumi takertuu jalkoihimme ja hiljentää vauhtiamme, pääsemme nyt pois tuon ilkiön silmien alta. Jaksathan vielä?»

»Jaksan, jaksan aina kuolemaan —»

Mies juoksi pitkin askelin ja veti kädestä naista, joka kylmästä tuskin enää taisi jäseniään liikuttaa. He vilkaisivat taaksensa.

Tuossa tuo hirviö yhä vain heitä seurasi. Pitkäkyntiset kouransa se ojensi heitä kohti, silmät kiiluivat kuin verenjanosta, hengitys läähätti, hirmuhampaat irvistivät hajallaan.

»Rakas, rakas», sanoi mies ja tarttui naista vyötäisiin. He seisoivat äkkiä korkealla, jäisen vuorenhuipun kärjessä. Heidän alleen oli ilmestynyt ääretön lumimeri. Hanget kylmät, mutta pehmeät.

»Ethän pelkää, omani? Tämä kiitäminen ilman läpi ahdistaa henkeä. Vauhti ikäänkuin vääntää ruumiin vyötäisistä poikki — sen olen unessa pudotessani kokenut — mutta jos koetamme puhua toistemme kanssa lakkaamatta, niin emme sitä niin huomaa.»

Ja niin he tekivät. Voimakkaasti he kiertäytyivät viimeiseen lujaan syleilyyn ja suorina he yhdessä syöksyivät alas ilman läpi.

»Tulkoon nyt kuolema — ja nyt se tuleekin. Kesähelteistä rakkautta emme koskaan saaneet, mutta silti me toisiamme, yksin toisiamme rakastamme.

Jäätykööt ruumiimme, silti tulisina palavat sielumme.»

Niin he puhuivat, ja kun he olivat kiitäneet avaruuden kautta, vaipuivat he syvälle lumihankeen, yhä syvemmälle, syvemmälle. Ja he tunsivat, kuinka heidän syleillessään heidän jäsenensä jäätyivät. Mutta heidän sielunsa sulivat autuaallisuudessa yhteen.