6. JA NIIN HÄN KUOLI

Linna muinaisaikojen, jylhä, ylevä, sinitumman virran vuolteesta korkealle kohoava, on harmaaseen, vankkaan luotoon valettu. Rauniot iäkkäät, iki-ihanat. Alas, pitkin muuria tulvivat vihreät ja tummanpunaiset kasviköynnökset, koskettaen kiiltävää vedenpintaa.

Tuolla ylhäällä erään muurin raunioisella reunalla, keskellä säteilevän auringon kultahehkua hän seisoo, tyttö kaunis, norja. Hän uhkuu raitista voimaa, tiedotonta itsetietoisuutta.

Ympäröivän luonnon yliluonnollinen salaperäisyys ja rikas loisto on hänen sielunsa kiehtonut, mutta sille sykkivälle elämälle, joka tuskissa kituu, on hän tunnoton, sillä hän on vielä niin nuori. — Hän ei vielä rakasta, eikä myöskään vihaa. Joskus vain, kun hän muureilta katsoo tuonne syvälle, linnan juurelle, missä vesi niin synkänmustana, hiljaisena virtaa, on hänen olonsa outo, ja silloin tuntee hän värisyttävänä aavistuksena, niinkuin hänen valoisan, viileän sielunsa syvimmässä liikkuisi kaipauksen, toiveitten salainen tulva.

Moni ritari on häntä lähestynyt. Hän on ollut heille suloinen, onpa heille hymyillytkin, mitään heille silti antamatta. Mutta kun he epätoivossa hänen takiaan ovat syösseet itsensä vetten syvyyksiin, ei hän ole heitä ymmärtänyt, eikä liioin surrut.

Vihdoin on sentään prinssi hänet herättänyt, hänet lumonnut komeudellaan, henkensä jalolla ylevyydellä.

»Minua seuraat täältä linnasta», puhui kerran tämä prinssi. »Annamme virran viedä meidät yli salmen tuolle toiselle rannalle. Siellä avartuu meille maailma, jossa velvollisuuteni minua kutsuvat. Sinne sinut kerallani vien.»

Mutta neitonen epäröi. Tuo maailma se oli niin outo, hänelle niin täysin tuntematon. Miten uskaltaa sinne lähteä. Eivätkö he mieluummin voisi jäädä tänne, missä on niin kaunista, niin mukavaa ja tuttua!

Päästäkseen lähtemästä hän koetti keksiä jos jotakin, mutta prinssi hänen huuliaan suudellessaan kantoi hänet sylissänsä rantaan. Tyttö silloin kietoi käsivartensa prinssin kaulaan, mutta samassa hän jo silti luisui hänen otteestaan eikä sitten mitenkään uskaltanut astua päättävää askelta veneeseen, joka heidät yhdessä olisi kulettanut pois.

»Sinua pyydän, rukoilen viimeisen kerran. Elämäni hukkaat, ellet joudu kanssani.» — Prinssi tarttui hänen käteensä. »Autan sinua. Jos tulet, on elämämme oleva yhtä onnea vain, sen sinulle takaan.»

Mutta tyttö sulki itsepäisenä silmänsä eikä hievahtanut paikaltaan.

Hän tunsi nyt kätensä vapautuneeksi, ja kun hän hetken kuluttua avasi silmänsä, hän huomasi, miten virta jo tuolla kaukana, kelmeän kuun valossa, kuletti miestä, ainoaa, jota hän oli rakastanut. Hän tunsi olennossaan elämänsä ensimmäisen tuskanpiston. Hän tajusi, että veri valui jonnekin etäälle hänen aivoistaan, että outo kylmyys tärisytti hänen ruumistaan, ja hervotonna, hiljaa hän vaipui maahan, linnan kallioiselle juurelle.

Silloin, kun hän jonkun aikaa oli siinä virunut, tuli Kohtalo, kietoi oikean käsivartensa hänen vyötäröilleen niin vahvasti, että hän parkaisi kivusta. Sitten se nosti hänet ilman korkeuksiin, pyöritteli häntä siellä kauan yhdessä kohdin, hurjinta, rajuinta helvetinvauhtia.

Neito tunsi tukehtuvansa. Hänen ahdistuksensa oli suunnaton, hänen kipunsa sietämätön. Hän huomasi viimeisen hetkensä tulleeksi. Mutta Kohtalo ei kuitenkaan sallinut hänen kuolla, eipä edes tainnoksiin mennä, piti häntä vain juuri sen verran vireillä, että hän taisi tuntea ylintä kärsimystä.

»Oi kiduttaja, helvetin henki — armahda — armahda! Eihän syntini ollut niin suuri.»

»Sekä toisen että oman onnesi heitit luotasi. Se on suurimpia syntejä, mitä ihminen voi tehdä, ja tekojensa seuraukset täytyy jokaisen osata kantaa.»

»Mutta enhän voinut sitä silloin ymmärtää — olinhan niin kokematon vielä. Samassa hetkessä kuin onneni heitin, tekoani jo kaduin — ja kuinka katkerasti! — Oi päästä minut, anna minun edes hetkinen levähtää — ja salli — salli minun nähdä hänet jälleen! Ehkä hän silloin minua, vielä rakastaa ja pelastaa minut. Onhan katumukseni niin syvä ja tosi.»

Kohtalo hiljensi vauhtiaan, tuumi, mietti hetkisen.

»Tosin on määrätty, että kärsimysten tässä elämässä tulee olla monin verroin suuremmat kuin ilot, synnin rangaistuksen moninkertaisesti raskaampi kuin synti, mutta olethan jo kyllin kidutettu. Siksi, olkoonpa menneeksi! Saat kerran vielä nähdä hänet. Jos hän silloin tahtoo sinut omanaan viedä, etkä enää sielu kylmänä epäröi, silloin jätän sinut hänen huostaansa. Mutta jos hän sinun takiasi on muuttunut, huonontunut, eikä sinusta enää välitä —»

»Anna minun silloin kuolla, sillä elää rakkaus rinnassa, jota ei voi saada, tyydytetyksi, on tukalinta, mitä elämä voi meille säätää.»

»Ymmärrän. Ellei hän sinusta enää välitä, annan sinun kuolla. Sen lupaan.»

Linnanneitonen tunsi muutoksen tapahtuvan. Hän huomasi äkkiä vaihtuvansa hienoksi maailmannaiseksi. Hänen piirteensä olivat kauniit, mutta terävät, hänen silmissään kuvastui hämärä, väsynyt ilme, poskien kalpeutta peitti herkkä tekopuna. Ihmisten seurassa hiipi hänen huulillaan hymy, jonka avulla hän koetti salata sielunsa kaipausta ja toivottomuutta. Öisin nukkuessa oli hänen vieressään veronaali, pelikortit ja raamattu.

Eräänä iltana hän joutui kahden ystävättärensä ja erään elostelijaherran seurassa varieteehen. Sali ei ollut suuren suuri eikä pienen pieni. Erityistä taiteilijalavaa ei ollut. Siihen osaan salia, joka oli yleisölle varattu, oli asetettu pieniä pöytiä ja niiden ympärille tuolit. Toisella puolella loisti parkettilattia alastonna ja kiilloitettuna. Ilma oli täynnänsä melskettä, soittoa ja sameaa savua. Suurehkot, pyöreät, kalpeat lamput heijastivat katosta salaperäisyyttä.

Kerrottiin, että kuulun prinssin piti esiintyä tänä iltana tässä varieteessa. Sitä ihmettä olikin joka taholta tulvittu katsomaan.

Ei aikaakaan, niin jo prinssi ilmestyikin — »Danilona».

Hänen itämaalainen pukunsa oli rikas, muhkea ja värikäs. Hänen tummat silmänsä, joiden alla oli synkät kuopat, säihkyivät intoa ja hekumallisuutta. Hänen heleänpunaisilla huulillaan oli nautinnoista kulunut ilme, jota monet naiset rakastavat. Ja hän tanssi, tanssi kuin hurja, kumpaakin käsivarttaan nojaten puoleksi juopuneitten, irstaitten, ihanien tyttöjen hartioihin. Toisella puolellaan oli hänellä näitä tyttöjä rivissä kolme, toisella kaksi.

Entinen linnantytär, nykyinen maailmannainen, katseli ja katseli. Hän tunsi, kuinka rakkautensa nousi, mutta palavampana, elävämpänä, mielettömämpänä kuin koskaan ennen.

Jo läheni tanssien tyttöineen »Danilo». Hänen, entisen lemmittynsä pitsinen nenäliina oli sattunut putoamaan lattialle. »Danilo» sen huomasi. Hän tunsi myöskin rukoilevan katseen. Äkkiä hän kalpeni, päästi tytöt irti, syöksyi taannoisen rakastettunsa jalkojen juureen, koskettaen huulillaan hänen korkeaa, läpikuultavalla silkillä verhottua jalkarintaansa. Mutta samassa hän jo taaskin nousi ja oikaisihe suoraksi, korskeana, kookkaana, loukatun itserakkauden hymy huulillaan. Kylmänkohteliaasti kumartaen hän ojensi nenäliinan omistajalleen, seisoi vielä hetken verran epäröiden, mutta viittasi sitten kädellään ilotytöt takaisin luokseen ja tanssi, musiikin räikeästi soidessa, heidän parvessaan pois, niinkuin oli tullutkin.

Naisen poskille oli noussut polttava, sinertävä puna. Äkkiä se taas pakeni, ja hänen olentonsa kävi niin ihmeellisen vaaleaksi. Silmäluomiaan hän tuskin jaksoi avatakaan — sen verran vain, että ehti huomata ivahymyisen katseen, jonka hänen ystävättärensä ymmärtämyksellä, salaa, keskenään vaihtoivat. Ja niin hän kuoli.