13. IKUINEN KAIPUU

Kesäaamu. Vaaleansinisilkkisessä makuuhuoneessa herää nainen. Pieni kello on jossain helähtänyt; norja, sorea palvelijatar on saapunut, tuoden tullessaan pienten pitsiliinojen koristamalla hopeatarjottimella höyryävän teen ja lämpöiset herkkuleivokset.

Palvelijatar vetää toisistaan erilleen raskaat verhot ikkunain edestä, jotka hän avaa, ja samassa tulvii niiden kautta muhkean rakennuksen altaaneilta tuhansien kukkasten hunajainen tuoksu. Aurinko täyttää myös hetkessä äsken vielä pilkkopimeän huoneen, kiehtoen hehkullaan naisen, joka venytteleikse untuvilla.

Hän lepää tuossa hiljaa, kädet ristissä päälaella, ahmien suviaamun suloa. Hänen olonsa on mukava, mutta hän ei huomaa sitä itse, tuntee ainoastaan, että jokin surutunnelma hiipii mielessä. Tuo tunne ei ole hänelle outo, sillä se on ollut hänen seuranaan syntymästä saakka.

Vihdoin hän nousee, käärii ympärilleen pehmoisen silkkivaipan, pistää valkoiset jalkansa siroihin, kultakankaisiin sandaaleihin. Häntä odottaa viereisessä huoneessa, tilavassa marmoriammeessa, hajuvesillä sulostettu, lempeä kylpy.

Hänen pukupöydälleen on siroteltu herkullisia kaunistushelyjä, erilaatuisia kalpeankellertäviä norsunluuselkäisiä harjoja ja esineitä aistikkaine kultanimikirjaimineen. Kimallellen tyylikkäästi hiotut kristallipullot tarjoavat kallisarvoista sisällystään — kauneutta, nuoruutta. Kaikkea tätä hienostunutta ihanuutta heijastavat suurehkot kuvastimet, joiden ääressä nainen istuu kauan, ikäänkuin huvikseen itseään taiteellisesti kaunistellen. — Mitä hän ajattelee? Onko hän onnellinen?

Ei, hän ei ole onnellinen, sillä yhä jokin painostaa hänen mieltänsä. Mikä? Miksi? — Hän ei sitä itsekään tiedä.

Onhan hänen elämänsä ollut harvinaisen rikas. Velttoudessa hän ei ole sitä elänyt; hyvillä töillä, jaloilla harrastuksilla on hän sen täyttänyt. Eikö tuo sitten ole kyennyt hänen mieleensä uurtamaan alati kestävän ja elävän tyytyväisyyden juovaa?

Ajoittain on hänellä, niinkuin kaikilla, ollut suruja, syviäkin, mutta tällä haavaa ne eivät häntä vaivaa. Juuri nyt ei mikään erityinen ahdistele hänen sieluaan. — Lohduton on suru, jolla ei edes ole olemisen syytä!

Ja päivä saapuu tuoden mukanaan kaiken hyvän, minkä se ylellisyysihmiselle on voinut varata — ystäviä, imartelijoita, huvituksia, taiteellista työtä, kulttuuritoimia ja nautintoja jos jonkinlaisia.

Aika kuluu, siinä kaikki, ja ehtoo on jo tulossa. Sen kera uutinen. Nainen saa arvaamatta tietoonsa, että hän on tullut pohjattoman rikkaaksi. Toisinaan on häntä kaivellut huoli, riittäisivätkö hänen varansa ajan pitkään siihen ylellisyyteen, johon elämä on hänet totuttanut. Nyt hän siis on siitäkin pelosta päässyt.

»Ajatelkaa, ajatelkaa» — huudahtavat hänen tuttavansa — »mikä harvinainen myötäkäyminen! Miltä tuntuukaan onnen saapuessa?» Nainen ei voi vastata, hän ei saata puhua sanaakaan — hän vain hymyilee.

Vihdoin pääsee hän yksin metsään päin kulkemaan. Hän käy poikki kukkivien kenttien, pitkin nuorekasta puistokujaa, seuraa mielipolkuansa.

Hän astelee verkalleen syvissä mietteissä. Välistä hän seisahtuu, kääntyy, katsoo taaksensa.

Tuolla rauhallisena ja rikkaana lepää hänen kotinsa. Tuuheissa ryhmissä siellä täällä viihtyvät erilaatuiset lehtipuut; alempana ääretön, viettävä puutarha ja heinäniitty, missä väki häärää oivallisten työmuurahaisten tavoin. Loitompana, järvelle päin viertävällä rannalla seisovat, aivan kuin taiteilijan järjestäminä, monet ja monenlaatuiset kartanoon kuuluvat rakennukset. Melkein kaikki ne ovat punavalkoisiksi maalatut. Viehättävä on tämä suomalainen taulu. Se mieltä viihdyttää ja ihastuttaa, — mutta naisen pää kallistuu rintaa vasten kuin surussa.

»Olen onneton ihminen», puhuu hän itselleen. — »Niin, niin, minulla on kaikki maailmassa niin suloisessa muodossa, kuin sen vain voin itselleni toivoa. Miksi en siis ole onnellinen? — Olenko kiittämätön? — En, en. Ymmärrän hyvin, mikä armo on tullut osalleni. Tiedän kyllä panna tälle arvoa, mutta minkä minä sille mahdan, etten sittenkään, mikä saapuneekaan, voi tuntea todellista iloa ja onnellisuutta! Minä olen syntynyt onnettomaksi, ja minkä lahjana täällä maan päällä saankin, se ei voi korvata sitä, jota minulle syntymässä ei annettu, luonnetta, jossa asustaa sielun sisäinen rauha.

Sisällinen rauha, luontainen tyytyväisyys ja hilpeä mieliala on suurin lahja, jonka Luoja voi ihmiselle varata — niin varmaankin on — mutta sitä en minä ole saanut, se ei ole ollut minulle tässä elämässä suotu. Mitä teenkään, asustaa minussa ikuinen, selittämätön kaipuu.»

Huomaamattaan on nainen nostanut päänsä korkealle. Hänen silmänsä tähystelevät vaistomaisesti kaareutuvaa taivasta, ja katseessa kiiluu tuska.

»Pian on elämäni sammuva. En käsitä, kuinka tuo on tapahtuva, mutta uskon kuitenkin, että se kuoltuanikin jatkuu — tulee jatkumaan loppumattomiin. Oi Herra, Jumala suuri», kysyy hän aivan kuin armoa anoen, »täytyykö sieluni käydä rauhatonna läpi rannattoman iankaikkisuudenkin?»